Ainoita tällä hetkellä laajassa mitassa olemassa olevia järjestelmiä ovat poliittisen johtamiseen ja siihen alistumiseen perustuvat järjestelmät. Ne eroavat toisistaan lähinnä siinä, miten poliittinen johto valitaan ja mitkä ovat poliittisen johdon keskinäiset valtasuhteet. Kaikki nämä järjestelmät, olkootpa ne demokratioita tai diktatuureja, perustuvat hallitsevan ryhmän määräysvallassa olevaan väkivaltaan, sillä uhkaamiseen ja ääritapauksessa vastustajien elämän lopettamiseen. Poliittisella johdolla ei ole mitään sen yläpuolella olevaan kontrolloijaa, joka automaattisesti puuttuisi asioihin, jos johto käyttäisi liikaa valtaa alamaisiaan kohtaan. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja muut ylikansalliset sitoumukset ovat viime kädessä pelkkiä häveliäisyyssääntöjä, joita noudatetaan kansainvälisten suhteiden vuoksi. 

Johtamiseen perustuvien järjestelmien hyvä ominaisuus, jos niistä nyt sellainen on nimettävä, on se, että ne ylläpitävät järjestystä ja ennustettavuutta. Huono ominaisuus puolestaan on se, että näissä järjestelmissä tapahtuu lähes aina vallan keskittymistä ja alamaisten ylikontrollointia. 

Edellisestä jonkin verran poikkeavia, suuressa mitassa toteutumattomia, järjestelmiä ovat libertartistisiin aatteisiin perustuvat anarkokapitalismi ja minarkismi. Kumpaakaan näistä ei ole suunniteltu sen olettamuksen pohjalta, että eräs ihmisluonteen keskeisimpiä ominaisuuksia on vallanhimo. Järjestelmät lähtevät siitä, että ihmiset elävät rauhallisesti toistensa kanssa ja käyvät kauppaa keskenään. Jos luonnonvarat ja muut taloudelliset resurssit sattuvat jakaantumaan epätasapuolisesti, kaikki osapuolet hyväksyvät sen itsestäänselvyytenä, eikä merkittävää kapinointia hyväosaisia vastaan esiinny, ei myöskään merkittävässä määrin vallankumouksen tavoittelua tai terrorismia. Kun libertarismi on kerran saatu aikaan, se säilyy, koska kaikki tajuavat sen parhaaksi mahdolliseksi järjestelmäksi.

Ihmiskunnan poliittisen historian ja ihmisluonteen perimmäisen vallanhimon tuntien, voisi kuvitella, että myös libertarismissa alkaisi esiintyä vallantavoittelua. Anarkokapitalismissa poliittista valtaa saisi, kun hankkisi omistukseensa suuren maa-alueen ja perustaisi sille "omistajan oikeudella" valtion, jonka asukkaat maksaisivat omistajalle veroa ja mahdollistaisivat siten armeijan varustelun. Armeijaa tarvittaisiin toisia yksityisvaltioita vastaan käydyissä sodissa. Olisi mahdollista, että useiden sotien jälkeen alueet yhdistyisivät yhdeksi diktatuurivaltioksi, jossa ei olisi enää mitään jäljellä libertarismista.

Minarkiassa olisi alun alkaenkin olemassa poliisi- ja sotavoimat, joten minarkian ero nykyisiin valtioihin olisi lähinnä siinä, että minarkistiset valtiot olisivat taloudellisilta toiminnoiltaan pienempiä kuin nykyiset valtiot. Verovaroja ei enää käytettäisi sairaaloihin ja vanhainkoteihin vaan pelkästään poliisiautoihin ja tankkeihin. Jos valtiovalta perustuisi yleiseen äänioikeuteen, järjestelmän olisi pidettävä vähäosaiset poliittisesti epäaktiivisina, jotta he eivät äänestäisi valtaan puolueita, jotka alkaisivat luoda uudestaan sosiaaliturvaa ja julkista koulujärjestelmää. Jos äänioikeus sen sijaan perustuisi varallisuuteen, näistä asioista ei tarvitsisi olla huolissaan. Lujat poliisivoimat ja vahva armeija joka tapauksessa tarvittaisiin, jotta mahdolliset mellakoivat köyhien laumat saataisiin pidetyksi kurissa. Olisi nimittäin mahdollista, että jotkut poliitikoista yrittäisivät hyödyntää köyhintä osaa väestöstä saadakseen sitä kautta valtaa itselleen. Minarkialla olisi uhkia, mutta sillä olisi joka tapauksessa parempi mahdollisuus säilyä kuin anarkokapitalismilla.

Minarkian perusolemus pakottaa tekemään muutamia kysymyksiä. Koska minarkiassa on poliisivoimat ja armeija, mikä olisi se mekaniikka, joka rajoittaisi näiden instituutioiden valtaa niin etteivät ne kaventaisi liikaa kansalaisten - myös varakkaiden - vapauksia? Kuka säätäisi lait? Keneltä poliisin valta olisi peräisin? Missä kulkisivat maanomistajien rajat päättää asioista omalla maallaan? 

Kaikkien vähiten tunnettu, mutta kuitenkin kaikkein yleisin järjestelmä on asukkaiden tasa-arvoon suhteessa institutionaalisen väkivallan käyttöön perustuva järjestelmä. Tällaista järjestelmää ei ole ilmeisesti koskaan ollut olemassa valtiollisella tasolla. Yksityisessä perheessä ja pienryhmissä tällainen konsensukseen perustuva elämäntapa on kuitenkin täysin luonnollinen ja arkipäiväinen käytäntö. Eiväthän perheen tai kaveriporukan sisäiset suhteet yleensä perustu siihen, että joku ryhmän jäsen pakottaa väkivallalla uhaten muut toimimaan niin kuin hän määrää. 

Tasa-arvoon perustuvassa järjestelmässä kenelläkään ryhmän jäsenellä ei ole oikeutta käyttää väkivaltaa tai sillä uhkaamista muita kohtaan. Väkivalta on oikeutettua VAIN siinä harvinaisessa tapauksessa, että joku muu ryhmän jäsen käyttää sitä ensiksi muita vastaan, ja muiden on pakko puolustautua. 

Jos joku perheenjäsenistä tulee hulluksi ja alkaa hakata muita, nämä muut todennäköisesti käyttävät lopulta tilanteen vaatimia voimakeinoja hulluksi tulleen rauhoittamiseksi. Se on ehdottoman halutonta väkivallan käyttämistä pakkotilanteessa, eikä sen tavoitteena ole pysyvästi alistaa riehujaa. Kun tilanne on ohi ja riehuja on palannut normaaliin tilaan, väkivaltainen asiantila loppuu, ja kaikki ovat jälleen tasa-arvoisia keskenään. Perheenjäsenten käyttämä torjuva väkivalta ei ole aloitteellista vallankäyttöä. Se on ainoastaan keino, jolla palautetaan häiriintynyt tasa-arvo yhden perheenjäsenen rikottua sitä aloittamalla alistavan väkivallan käyttämisen. Jos hänen sallittaisiin jatkaa riehumistaan ja toistaa se uudestaan milloin hän vain haluaa, perheessä vallitsisi tämän jälkeen tosiasiallisesti tuon yhden perheenjäsenen johtama diktatuuri tai tyrannia.

Taloudellisessa mielessä perheenjäsenten tai pienryhmän jäsenten ei tarvitse olla tasa-arvoisia eivätkä he voikaan olla. Tasa-arvo ryhmän sisällä ei ole uhattuna, vaikka joku ryhmään kuuluva omistaa Mersun ja toinen vain Ladan. Eikä siinäkään tapauksessa, että jollakin on 34 tuuman taulutelevisio ja toisella vain pieni matkatelevisio. Tällaiset asiat voivat ehkä tehdä ryhmistä taloudellisessa mielessä epätasa-arvoisen, mutta se on aivan eri asia kuin väkivallan käyttöön perustuva epätasa-arvo. Se hyväksytään, sillä ryhmän varakkaimmat jäsenet eivät kiellä tai estä muita jäseniä hankkimasta varakkuutta. He eivät ole millään tavalla esteenä, jos joku heitä köyhempi  haluaa rikastua. Köyhimpien jäsenten vaatimattomampi asema ei johdu siitä, että varakkaammilla on enemmän omaisuutta. Se johtuu jostakin muusta, eikä tätä asiaa tarvitse ratkaista ryhmän sisällä. 

Taloudellinen epätasa-arvo siis hyväksytään... ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Sen sijaan, jos joku ryhmän jäsen uhkailee muita puukolla ja pyrkii tällä tavoin yksinvaltiaaksi ryhmässä, tätä ei normaalioloissa hyväksytä. Se voidaan hyväksyä, jos jäsenet ovat alusta alkaen sitoutuneet tällaiseen menettelyyn esimerkiksi jonkin jengin jäseninä. 

Taloudesta ei saa tulla ryhmän sisäistä alistamisen välinettä. Eikä siitä yleensä tulekaan. Ei pienryhmässä kukaan uhkaa tappaa niitä, jotka ei suostu antamaan rahojaan "yhteiseen" hankkeeseen. Hankkeet toteutetaan yleensä vapaaehtoisuuteen perustuen. Jotka haluavat olla mukana, osallistuvat hankkeeseen rahoillaan ja saavat nauttia lopputuloksesta. Jotka eivät halua osallistua, jäävät hankkeen ulkopuolelle. Jos ryhmän henki on hyvä, nämä ulkopuolelle jättäytyneetkin voivat silti säilyä ryhmän jäseninä. Oikeastaan hanke erottaa osallistujat omaksi aliryhmäkseen ja osallistumattomat omaksi aliryhmäkseen. Tämä harkittu eriytyminen vähentää konfliktin vaaraa suuremman perusryhmän sisällä.

Jos yksi perheenjäsen tarvitsee jotain tai loukkaantuu tai kärsii puutetta, muut auttavat häntä. Jos tarpeen, he tinkivät omasta hyvinvoinnistaan yhden jäsenen hyväksi. Näin tapahtuu pienryhmissäkin mutta ei kuitenkaan yhtä pitkälle kuin perheissäi. Pienryhmät eivät uhraudu loputtomiin yhden jäsenensä hyväksi. Jos kärsivästä jäsenestä tulee liian raskas taakka muille, hänelle vihjataan, että hänen olisi parasta jättää ryhmä. 

Millainen olisi tasa-arvoon perustuva järjestelmä suuremmassa mittakaavassa? Valtion tasolla?

Perheet ja pienryhmät eivät nimitä yhtä tai kahta jäsenistään poliiseiksi ja anna näille oikeutta kuulustella, pidättää ja tappaa muita ryhmään kuuluvia. Tällainen olisi täysin yhdenvertaisuuden vastaista eikä se kerta kaikkiaan käy. 

Se ei käy silloinkaan, jos tasa-arvoa sovelletaan suuremmassa mittakaavassa. Poliisijärjestelmä kumoaa tasa-arvon ja kansalaisten yhdenvertaisuuden jo pelkällä olemassaolollaan. Tästä syystä esimerkiksi minarkia ei ole tasa-arvoinen järjestelmä. Vaikka poliisin tehtävänä olisi suojata varakkaiden omaisuutta köyhiä anastajia vastaan ja estää tällä tavoin väkivaltaisten anastajajoukkojen vallantavoittelu, poliisin itsensä käyttämä valta ja sen nauttimat etuoikeudet tekevät tasa-arvon mahdottomaksi. 

Aivan kuten perheessä ja pienryhmässä, joissa väkivaltaa käyttävä häirikkö pannaan kuriin yhteisesti, myös tasa-arvoisessa yhteiskunnassa häiriköiden pitämisen kurissa täytyy olla kaikkien yhteinen oikeus. Poliisivoimia vastaavan järjestysorganisaation jäsenyyden pitää olla vapaaehtoista ja kaikille halukkaille avointa (tietysti vastakkaisen puolen valinneet pois lukien). Sen ei kuitenkaan tarvitse olla pakollista. Järjestysorganisaatio voi tarvittaessa käyttää apunaan palkattua lisähenkilöstöä, mutta sen tehtävät pitää määritellä tapaus kerrallaan, ja kaiken päätöksenteko-oikeuden näissäkin tapauksissa pitää ehdottomasti säilyä järjestyksenvalvontaorganisaatiolla. Minkäänlaisia pysyviä valta-asemia ei tule sallia kenellekään.

Taloudellisissa kysymyksissä tasa-arvoinen järjestelmä toimii kuin perheet tai pienryhmät, joissa  taloudellista panosta vaativiin hankkeisiin osallistutaan vapaaehtoisesti. 

Ei ole ajateltavissa, että henkilöautolla tai bussilla liikkuva seurue pysähtyy huoltoaseman pihaan, ja matkanjohtaja uhkaa, että ne jotka eivät anna rahaa yhteisiin kahviostoksiin, hakataan tai tapetaan. Sen sijaan on ajateltavissa, että kukin ryhmän jäsen saa  itse ratkaista, haluaako hän käydä kahvilla vai ei. Aivan samaa periaatetta on noudatettava yhteiskunnan tasollakin. Sielläkin osallistumisen on oltava vapaaehtoista, sillä pakolla kerättävät verot merkitsevät verojen keräämistä haluavien pakkovaltaa veroja vastustavia kohtaan. Tällainen on vakavassa ristiriidassa tasa-arvon ja yksilönvapauden kanssa. 

Perheen tai pienryhmän luontaista solidaarisuutta heikommassa asemassa olevia ryhmän jäseniä kohtaan on jossakin määrin hakala siirtää valtiotasolle. Jos valtion asukkaat pakotetaan auttamaan heikompia jäseniä, pakon käytöstä muodostuu vakava häiriö tasa-arvoon. Ei perheiden ja pienryhmienkään solidaarisuus perustu pakkoon vaan luontaiseen haluun auttaa. Niin houkuttelevaa kuin sosiaaliliberalismin määritteleminen pakolliseksi normiksi olisikin, näin ei tule tehdä. Yhteisen hyvinvoinnin on perustuttava vapaaehtoisuuteen. Enemmistö asukkaista todennäköisesti kannattaa hyvinvoinnin tasaamista ja heikoimpien auttamista. Tämä enemmistö voi perustaa järjestelmiä, joiden puitteissa auttaminen tapahtuu. Enemmistö voi myös luoda menettelyjä, jotka vaikuttavat siten, että kenenkään ei kannata jäädä näiden järjestelyjen ulkopuolelle. Enemmistö voi luoda maksuja ulkopuolelle jääville ja etuja järjestelmään liittyville. Enemmistö voi kieltäytyä kaupanteosta ja muusta taloudellisesti yhteistyöstä ulkopuolelle jäävien kanssa esimerkiksi käyttämällä taloudellisissa suhteissa jäsenistön omaa rahaa tai muita ulkopuolisilta suljettuja menetelmiä. Enemmistöllä ei kuitenkaan ole oikeutta käyttää väkivaltaista pakkoa kenenkään sitomiseksi järjestelmään. Väkivallattomat menetelmät todennäköisesti riittävät sitouttamaan useimmat ihmiset järjestelmien jäseniksi, ja sen on riitettävä. Jos joku haluaa pysytellä ulkopuolella, hänellä olkoon siihen oikeus. 

Tasa-arvoinen yhteiskunta edellyttää tietysti sen jäsenten sitoutumista tasa-arvoon. Pakolla järjestelmää ei voida ylläpitää. Kukaan ei voi pakottaa järjestelmässä eläviä säätämään itselleen lakeja, joissa ehdottomasti toteutuvat tasa-arvon periaatteet. Tasa-arvosta lipsuminen on näin ollen hyvin helppoa. Erilaiset valtaan pyrkivät yksilöt ja ryhmät muodostavat lisäksi todennäköisesti vakavan uhkan tasa-arvoiselle järjestelmälle. Jos niillä on hallussaan riittävästi tiedostusvälineitä, ne voivat saada äänestäjät puolelleen, jolloin järjestelmä on mennyttä. Ihmiskunnan historian valossa onkin todennäköistä, että tasa-arvo joutuu antamaa tilaa epätasa-arvolle - jos se alun alkaen koskaan edes toteutuu

Tasa-arvoon perustuva järjestelmä eroaa anarkokapitalismista siltä osin, että tasa-arvoisessa järjestelmässä maan omistamiseen ei sisälly mahdollisuutta säätää omia lakeja tai luoda omaa oikeusjärjestelmää tai perustaa omaa yksityistä diktatuuria. Joku voi tällaiset tietysti perustaa jonnekin, mutta alueet, joissa tällaista tapahtuu, ovat automaattisesti erillään tasa-arvoisesta järjestelmästä. Yksityinen poliittinen vallankäyttö ei kuulu tasa-arvoiseen järjestelmään minkään tekosyyn varjolla.

Minarkismista tasa-arvo eroaa ennen kaikkea siten, että siitä puuttuu palkattu kiinteä järjestysvalta. Miten järjestelmät muilta osin eroavat, se riippuu minarkian käytännön toteutumisesta. 

Omistamisen ja poliittisen vallankäytön suhde on yksi kriittisimmistä ongelmista, jota on vaikea täysin tyhjentävästi ratkaista tasa-arvon periaatteesta käsin. Jos ihmiset ovat keskenään yhdenvertaisia, kenelläkään, yksilönä tai ryhmän jäsenenä, ei tietenkään ole oikeutta puuttua toisten omaisuuteen, sillä puuttuminen on väkivaltaista vallankäyttöä. On kuitenkin mahdollista, että erityisesti maan omistaminen voi toimia valtaa tuottavana resurssina, mikäli maaomaisuus on huomattava tai mikäli sen sijainti on muiden kannalta kriittinen. Tasa-arvon perusteella on vaikea määritellä, olisiko muulla yhteisöllä yleensä missään tilanteessa oikeutta puuttua jonkin yksilön maaomaisuuteen. Ja jos tällainen oikeus katsotaan olevan, on pystyttävä ratkaisemaan, mitkä tilanteet oikeuttavat puuttumiseen ja millä ehdoilla. Päädyttiinpä asiassa mihin tulokseen tahansa, nykyisen kaltainen julkisen sektorin käytännössä täysin vapaa maan pakkolunastusoikeus on selvästi pakkovallan käyttöä, joten se ei ole mahdollista tasa-arvoisessa järjestelmässä.