Jokainen luontokappale käyttää hyväkseen niitä resursseja, joita sillä on, selvitäkseen elämässä. Luonnossa vallitsee kilpailu, eikä käsitettä "reilu peli" tunneta. Jos joitakin sääntöjä on, voittaja sanelee ne.

Vaikka ihmisten välinen kilpailu on sivistyneempää kuin eläinten, samat periaatteet ovat taustalla siinäkin. Jokainen ihminen käyttää niitä resursseja, joita hänellä on käytettävissään, ja lopputulos ratkaisee. 

Ihmisten kaukaisilla sukulaisilla, simpansseilla ja gorilloilla, on käytössään laaja kirjo erilaisia keinoja asemansa turvaamiseen. Ylimmän johtajan paikka ehkä ratkaistaan raa´alla lihasvoimalla ja väkivallalla, mutta hierarkian tarkemmassa määrittelyssä vaikuttavat muutkin seikat. Eräs tärkeimmistä on suhteiden luominen monimutkaisessa suhdeverkostossa. Johtajan lähipiiriin pääseminen pelastaa monelta ongelmalta. Kyky käyttää muita yksilöitä hyväksi, on myös oivallinen ominaisuus. 

Sitä mukaa kun ihmislaji on kehittynyt ja erkaantunut ihmisapinoista, lajin yksilöiden käyttämät keinot paikkansa määrittelemiseen yhteisöissä ovat tulleet hienovaraisemmiksi. Suora väkivalta ja suhteiden luominen muihin ovat edelleen pysyneet tärkeimpinä instrumentteina, mutta niiden tueksi on tullut muuta. Yksilön taito tehdä jotain, millä on muille merkitystä, on auttanut häntä etenemään yhteisössä. Taitava metsästäjä tai aseiden ja työkalujen valmistaja on saanut osakseen arvostusta. Samoin henkimaailman kanssa "kommunikoiva". 

Siinä vaiheessa kun ihmiset ovat alkaneet pystyttää kiinteitä asuinpaikkoja ja viljelmiä, niiden hallinta on noussut merkittäväksi tekijäksi. Tietyn esineen tai rakennelman tai alueen hallintaa on alettu kutsua omistamiseksi. 

Omistamisessakin on kyse ihmissuhteista. Omistajan ja omistettavan asian välillä ei sinänsä ole mitään fyysistä sidettä. Se, että ihminen pitää kädessään jotain esinettä, ei vielä tee hänestä sen omistajaa. Omistaja hänestä tulee vasta siinä vaiheessa, kun muut yhteisön jäsenet hyväksyvät hänen ja esineen yhteenkuulumisen. 

Ihmisyksilöt ovat käyttäneet ja käyttävät hyödykseen kaikkia mahdollisia resursseja paikkansa varmistamiseen ja kohentamiseen yhteisössään. Eri resurssien merkitys ja käyttökelpoisuus on vaihdellut eri aikoina. Raakoina ja "barbaarisina" aikoina suora väkivalta on ollut paras resurssi. Silloin valtaa ovat käyttäneet sotapäälliköt. Hienostuneempina aikoina henkinen hallinta ja alistaminen ovat olleet tehokkaimpia keinoja, jolloin valta on ollut papistolla ja oppineilla. Joskus taas hallintojuonittelu on tuonut suurimman menestyksen, jolloin valtaa ovat käyttäneet virkamiehet ja lakimiehet. Joskus on ollut aikoja, jolloin poliittinen kansankiihotus on kantanut parhaiten hedelmää, ja valtaan on päässyt radikaaleja poliitikkoja. Joskus taas raha on ratkaissut, ja valta on kasautunut pankkien ja suurpääoman edustajille. 

Aivan samoin kuin luonnossa, ihmisyhteisössäkään ei ole suurta merkitystä sillä, millä tavoin valta on hankittu. Ihmisten keskuudessakin voittaja sanelee säännöt. Monimutkaisessa järjestelmässä valtaan pääsee se, jolla on mahdollisimman paljon resursseja mahdollisimman monelta alalta.  Yhteiskunnassa ei yleensä ole tilannetta, jossa vain yksi resurssi ratkaisisi, ja valta päätyisi vain tämän resurssin haltijoille. 

Demokraattisissa länsimaissa äänestäjien suosion kalasteleminen on lähes ainoa tapa päästä poliittiseen valtaan, vaikka puolueiden ollessa vallassa niillä on käytettävissä myös monia muita resursseja. Poliittisia puolueita voidaan karkeasti arvioida sen perusteella, mitä resursseja ne painottavat ja mitä argumentteja ne käyttävät äänestäjien kalastelussa ja keitä äänestäjät ovat. 

Yhden ideologian puolueet haluavat luoda yhteiskunnan, jossa johto on vallassa suurten kansalaismassojen tuella tai näitä massoja alistamalla. Väkivalta on aluksi taka-alalla, mutta kun valta on vakiintunut, siitä muodostuu hallitseva keino asemien säilyttämiseksi. Sen tukena on yhteiskunnan oleellisten alueiden kuten tiedotuksen, koulutuksen, kulttuurin, pääomien hallinannan, lainsäädännön jne. kontrollointi. Yhden ideologian puolueisiin kuuluu puolueita äärioikealta ja äärivasemmalta. Myös uskonto tai kansalaisaate voi olla se yksi ideologia, johon hallitseminen perustuu. 

Myös poliittisen kentän keskialueella olevat, demokratian arvoja tunnustavat puolueet, tarvitsevat äänestäjien tukea päästäkseen valtaan. Silti nekin käyttävät myös muita resursseja valtaan päästyään. Nämä puolueet sallivat pääomien haltijoille, väkivaltakoneistojen edustajille, uskonnollisille johtajille, ammattiyhdistysliikkeiden johtajille jne. oikeuksia ja valtaa yhteiskunnassa. Tällä keinoin ne saavat näiden ryhmien tuen. Järjestelmä perustuu erilaisten ryhmien etujen yhteensovittamiseen. Demokraattiset puolueet eroavat toisistaan lähinnä siinä, missä määrin ne painottavat eri ryhmien etuja yhteiskunnassa ja missä määrin niiden vallassa oleminen on näistä ryhmistä riippuvainen. Siksi on olemassa työväen puolueita, maanviljelijöiden puolueita jne. 

Vaikka puolueet hallitsevat periaatteessa kansalaisilta saamillaan äänillä, aina on olemassa mahdollisuus, että jokin puolueeseen vaikuttava tai siitä riippuvuussuhteessa oleva eturyhmä pääsee ylikorostettuun asemaan yhteiskunnassa. Riski tällaiseen on suuri silloin, jos puoluekenttä on riitaisa ja hajanainen, tai jos yhteiskunnassa ei ole yhtenäistä arvomaailmaa. Sotilaiden luokka, poliisien luokka tai uskonnollisten johtajien luokka (nykyisin erityisesti islamilaisissa maissa) täyttää helposti poliitikkojen jättämän valtatyhjiön. Huolimatta demokraattisista kulisseistaan, maa voi todellisuudessa olla sotilasdiktatuuri, poliisivaltio tai pappisvaltio. 

Yhteiskunnissa ilmeneviä uusia aatteita kannattaa peilata edellä kuvatun resurssien hyväksikäytön ja arvostuksen näkökulmasta. Tällöin voi paljastua, ettei "uusi" aate olekaan uusi vaan jonkin vanhan aatteen uudelleen lämmitetty muoto. Voi myös paljastua, että aate perustuu yhden ainoa resurssin tunnustamiseen ja hyväksi käyttämiseen tavalla, joka ei ole koskaan ole ollut käytössä ihmisyhteisöissä. Jos näin on, aatteen voitaneen katsoa olevan utopia: ajatuksena kaunis, mutta toteutumiskelvoton. 

Mikä resursseja esimerkiksi anarkistit painottavat? Millaisiin resursseihin anarkistinen yhteiskunta perustuisi? Ei mihinkään? Vai pelkkään yhteistahtoon ja joukkovoimaan? Anarkismissa oletetaan, että ihmisten perusluonto muuttuisi niin, että ihmiset alkaisivat elää keskenään konsensuksessa. Joistakin asioista ehkä äänestettäisiin. Valtiot lakkautettaisiin, eikä kukaan enää haluaisi hallita muita. Myös yksityinen tuotantolaitosten omistaminen lakkaisi ja omistajat jakaisivat omaisuutensa yhteiseen käyttöön. 

Ihmiskunnan historian ja vallitsevien käytäntöjen valossa anarkistien näköalat eivät tunnu mahdollisilta. Anarkismin tapainen järjestelmä on ehkä jonkin aikaa mahdollinen pienissä suljetuissa järjestelmissä, jossa kaikki ovat keskenään tuttuja tai sukulaisia, mutta globaalilla tasolla se on utopiaa. Anarkismi kumoutuu automaattisesti, kun yksilöt taistelevat vallasta ja resursseista. 

Eräs anarkistien äärivihollisista ovat libertaristit. Molemmat ilmoittavat kannattavansa vapautta ja suhtautuvat epäillen valtioon, mutta perusteet ovat erilaiset. Anarkistit eivät pidä valtiosta, koska se heidän käsityksensä mukaan toimii pääoman haltijoiden etujen puolesta omistamattomien tai vähän omistavien etuja vastaan. Libertaristit taas haluaisivat päästä eroon valtiosta tai minimoida sen, koska he uskovat sen olevan omistamattomien ja vähätuloisten puolella ja toimivan omistajien ja suurituloisten etuja vastaan.  Siinä missä anarkistit uskovat yhteisöllisyyteen, libertaristit kannattavat yksilöllisyyttä. 

Libertarismi hyväksyy omistamisen ainoaksi sallituksi valtaan pääsemisen ja vallassa pysymisen resurssiksi. Tämä tekee siitä utopistisen liikkeen. Ihmiskunnan historian ja voimassa olevien käytäntöjen mukaisesti omistaminen nimittäin on vain yksi resurssi muiden joukossa. 

Libertarismi näkee omistamisen jonkinlaisena ikuisena alkuresurssina, jonka kuuluu olla kaiken pohjana. Tosielämässä omistaminen kuitenkin on seurausta joistakin muista resursseista. Omistamisen taustalla on paitsi rehellistä työtä ja vapaaehtoisia sopimuksia, myös paljon negatiivisia asioita kuten väkivaltaa, huijausta, alistamista, tappamista ja ryöstöä. Jos esimerkiksi lähes minkä tahansa maa-alueen omistushistoriaa tutkitaan tarpeeksi kauas taaksepäin, törmätään ennen pitkää johonkin epämääräiseen omistuksen vaihtumiseen. Maa on ehkä vallattu väkivalloin tai painostamalla joltakin toiselta ihmisryhmältä. Entiset omistajat on karkotettu. Valtioiden rajat ja kansojen asuinalueet ovat vaihdelleet vuosisatojen aikana. Useimmiten syynä on ollut sota ja väkivalta, ei vapaaehtoisuus. 

Omistamisen tunnustaminen ainoaksi vapaudeksi ja ainoaksi ihmisoikeudeksi johtaa radikaaleihin ajatuksiin. Libertaristit eivät esimerkiksi hyväksy ajatusta eläinten oikeuksien puolustamisesta tai luonnon suojelemisesta puhumattakaan mistään "jokamiehen oikeuksista" luontoon nähden . Koska eläimet eivät omista mitään, niillä ei libertaristien käsityksen mukaan voi olla oikeuksiakaan. Eläinten oikeudet kuuluvat niille, jotka omistavat eläimet. Sama pätee luontoon. Luonnon suojeleminen, jos sen tekee joku muu kuin luonnon omistaja, on libertaristien mielestä yksityiseen omistusoikeuteen puuttumista. Näistä asioista voi tietysti olla hieman erilaisia näkemyksiä libertaristien keskuudesta, mutta peruslinja on tämä. 

Tosielämässä omistamisen syntyyn vaikuttavat erilaiset resurssit ja omistaminen on seurausta niistä. Libertaristisessa utopiassa syyt ja seuraukset ovat sekaisin. Libertarismin saavuttaminen on käytännössä vaikeaa, koska siihen pääseminen edellyttäisi, että valtaosa äänestäjistä kannattaisi järjestelmää. Missään ei ole koskaan päästy lähellekään tätä. Edes omistava luokka, jonka etujen mukaista libertarismin uskotellaan olevan, ei kannata aatetta. 

Libertarismin ylläpitäminen on yhtä vaikeaa kun sen saavuttaminen. Libertarismissa ei ole sisäänrakennettua mekanismia, joka estäisi muiden resurssien kertymisen ja niiden hyväksi käyttämisen. Libertarismissa ei ole automaattia, joka säilyttäisi järjestelmän. Ennemmin tai myöhemmin muut resurssit kuin omistaminen alkavat saada yhä enemmän jalansijaa, ja libertarismi häviää vähitellen. Yhteiskunnalliset luonnonlait hävittävät sen yhtä varmasti kuin anarkisminkin.

Onko vapauden ja tasa-arvon kannattajilla sitten mitään toivoa, jos utopiat osoittautuvat kupliksi? Onko nykyinen järjestelmä ainoa vaihtoehto?

Anarkismin ja libertarismi kaltaiset utopiat lähtevät ajatuksesta "kaikki tai ei mitään". Niille eivät riitä pienet muutokset vaan ne haluavat muuttaa koko järjestelmän. Kuitenkin vapautta ja tasa-arvoa voidaan ajaa myös järjestelmien sisällä. Järjestelmät koostuvat laeista ja pakkokeinoista lakien noudattamiseksi. Jos vapautta kahlitsevia lakeja kumotaan ja niiden säätäminen lopetetaan ja jos vielä pakkokeinoja niiden valvomiseksi vähennetään, kansalaisten vapaus lisääntyy. 

Ei ole mitään pahaa siinä, että keskustellaan ja väitellään tosielämälle vieraista utopistisista yhteiskuntajärjestelmistä, kuten anarkismista, libertarismista ja kommunismista. Saa niihin uskoakin. Mutta jos todella halutaan muutoksia aikaan, kannattaa keskittyä todelliseen maailmaan, todellisiin lakeihin ja todelliseen väkivaltakoneistoon. Keskittyminen vain yhteen resurssiin voi tehdä sokeaksi näkemään muita resursseja ja niiden avulla alistajan asemaan pyrkiviä. 

X-puolue kannattaa järjestelmää, jossa vallitsee tasa-arvo ja vapaus, ja jossa kukaan ei voi alistaa tai hallita muita minkään resurssin avulla.