UNIVERSAALI "USKONTO" Mikä siis on tämän ihmiskuntaa yhdistävän "universaalin uskonnon" yhteinen nimittäjä tai perusajatus? Vai onko se edes ilmaistavissa lyhyesti ja yksinkertaisesti ilman eri uskontojen ja filosofioiden perinpohjaista tuntemista? Voisiko kaikkien uskontojen pohjimmainen sanoma olla tiivistyneenä näihin Jeesuksen sanoihin: "Niin kun te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille." (Lk.6:21) Jos kaikki ihmiset alkaisivat noudattaa tuota periaatetta, maailmaan syntyisi poliittinen tasa-arvo. Vallanpitäjät ja valtaan pyrkijät, jotka tällä hetkellä haluavat ihmisten luopuvan vapaudestaan heidän valtansa hyväksi, alkaisivatkin luopua omasta vallastaan alamaistensa hyväksi. Pysäköinninvalvojat lakkaisivat kirjoittamasta sakkolappujaan, koska se tuskin on toimintaa, jollaisen kohde he itse haluavat olla. Sotilaat lakkaisivat ampumasta vihollisiaan, koska he eivät itse haluaisi tulla ammutuiksi. Rikolliset lakkaisivat tekemästä rikoksia, koska he itsekään eivät haluaisi että heitä vastaan tehdään rikoksia. Vallankäytön sijasta kaikki pyrkisivät tekemään toisilleen pelkkää hyvää, sillä haluavathan he itsekin, että heille tehdään hyvää. Tällainen elämäntapa muodostaisi eräänlaisen automaatin, joka korjaisi pienetkin poikkeamat tasa-arvossa, heti kun niitä alkaisi ilmetä. Jokainen tajuaa, että edellä kuvattu muutos ihmisten käyttäytymisessä on laajassa mitassa mahdottomuus. Tämän tosiasian tunnusti myös Jeesus. Siitä huolimatta hän palasi tuon tuostakin aiheeseen ja kehotti seuraajiaan pidättäytymään maallisen omaisuuden keräämisestä sekä väkivaltaisesta kostosta - mikä toimintana voidaan ymmärtää vallankäytöksi vallankäyttöä vastaan. Jeesus näki asiassa myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, kun hän sanoi: "Te tiedätte, että ne jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne olla tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja." (Mark.10:42-44). Jeesus ei halunnut opetuslastensa antavan kutsua itseään opettajiksi, isiksi tai oppimestareiksi vaan ainoastaan veljiksi ja toinen toisensa palvelijoiksi (Matt.23:8-11). Jeesus ei ollut vallitsevan uskonnollis-poliittisen systeemin intomielinen puolustaja vaan sen kirpeäsanainen kriitikko. Hän nimitti lainopettajia ja fariseuksia haudoiksi, jotka ovat kauniita päältä mutta täynnä kuolleiden luita ja saastaa. Hän kutsui heitä käärmeiksi ja kyykäärmeitten sikiöiksi, ja julisti että "he köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellakaan liikauttaa"(Matt.23:4). Taakoilla Jeesus tarkoitti satoja yksityiskohtaisia ja mielivaltaisia uskonnollisia kieltoja, jotka olivat irtaantuneet tosielämästä ja muuttuneet ahdistavaksi itseisarvoksi - joiden noudattaminen ei kuitenkaan estänyt ihmistä olemasta paha. Havainnollistaakseen järjestelmän harhaisuutta Jeesus opetuslapsineen rikkoi tahallaan sapatin määräyksiä ja sai fariseukset "mielettömän raivon valtaan" (Luuk.6:6-11). Jeesuksen riehuminen ruoskan kanssa temppelissä rahanvaihtajien pöydät kaataen ja kauppiaat ulos ajaen (Joh. 2:13-16) tuskin lievensi uskonnollisten opettajien vihaa häntä kohtaan. Huolimatta kovista sanoistaan uskonnollisille vallanpitäjille Jeesus julisti yleistä suvaitsevaisuutta ja kehotti kuulijoitansa olemaan tuomitsematta tai julistamatta ketään syyllisiksi - niin heitäkään ei tuomittaisi tai julistettaisi syyllisiksi (Luuk.6:37). Jeesus oli suvaitsevainen myös itselleen. Hän ei kieltäytynyt leivästä ja viinistä ja epäilyttävästä seurasta - minkä vuoksi jotkut kutsuivat häntä syömäriksi ja juomariksi ja syntisten ystäväksi (Luuk.7:34). Myöskään maallisia vallanpitäjiä Jeesus ei kumartanut. Hän itse kieltäytyi ottamasta vastaan maallista valtaa, kun paholainen sitä hänelle tarjosi (Luuk. 4:6-8). Myöskään toinen vallan tunnusmerkki - rikkaus - ei kiinnostanut Jeesusta. Hänen mielestään jopa kamelin oli helpompi kulkea neulansilmästä kuin rikkaan päästä taivaaseen (Mark.10:25). Jeesus varoitti opetuslapsiaan tulevista vainoista, jolloin heitä vietäisiin luovutettaviksi viranomaisille, teljettäisiin vankiloihin, vietäisiin oikeuteen, piestäisiin synagogissa ja surmattaisiin (Mark.13:9-11, Luuk.21:12). Ylin paikallinen vallanpitäjä, kuningas Herodeskaan, ei saanut Jeesukselta kunnioitusta. Jeesus varoitti opetuslapsiaan tämän julman ja viekkaan kuninkaan "hapatuksesta" ja nimitti häntä ketuksi (Mark.8:15, ). Jeesuksen tasa-arvoa ihannoivat opetukset olivat hänen omana aikanaan ja ovat edelleenkin liian radikaaleja ihmisten hyväksyttäviksi. Jopa eräät Jeesuksen omat opetuslapset halusivat mestariltaan lupauksen muita korkeammasta asemasta - tosin vasta taivasten valtakunnassa. Kovalla taistelulla saavutettu valta ja omaisuus ovat kerta kaikkiaan niin makeita asioita, että monikaan ei rupea niistä vapaaehtoisesti luopumaan. Se olisi suorastaan ihmisluonnon vastaista. Niinpä Jeesuksen tasa-arvoa ihannoivia ajatuksia on täytynyt muokata arkitodellisuuteen paremmin sopiviksi. Myöhemmät tulkitsijat ovat löytäneet Jeesuksen teoista ja opetuksista ainoastaan kolme kohtaa, joita - tarkoitushakuisesti tulkittuina - voidaan käyttää todistteena siitä, että Jeesus olisi hyväksynyt maallisen vallankäytön. Ensimmäinen kohta on se, että Jeesus ei syrjinyt yksilönä ketään ihmistä, kuuluipa tämä mihin ammattiin tai ryhmään tahansa; ja tämän periaatteen mukaisesti hän osoitti ystävyyttään lasten, naisten, köyhien, sairaiden, ryöväreiden, samarialaisten, fariseusten, syntisten jne. ohella myös publikaaneille ja sadanpäämiehille - jotka olivat poliittisen järjesttelmän edustajia. Toinen Jeesuksen valtamyönteisyyden todisteeksi esitetty raamatunkohta on hänen kuuluisa lauseensa: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu" (Luuk.20:25). Kolmas "todiste" on hänen keskustelunsa häntä kuulustelleen Pontius Pilatuksen kanssa. Pilatuksen sanoihin "Etkö tiedä, että minulla on valta päästää sinut ja valta ristiinnaulita sinut" Jeesus vastasi: "Sinulla ei olisi minuun mitään valtaa, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä. Siksi on suurempi syyllinen se ihminen, joka on minut sinulle luovuttanut" (Joh.19:10-11). Jos nämä kolme raamatunkohtaa jotain todistavat, ne todistavat Jeesuksen olleen täydellisesti maallisen politikoinnin yläpuolella. Muu hänen muistiin kirjattu elämänkertansa vahvistaa, että hän ei koskaan osoittanut pienintäkään virallisen auktoriteettiaseman kunnioitusta - vallanpitäjien tarkoituksellisesta mielistelystä puhumattakaan. Sen sijaan hän eri tavoilla, mm aterioimalla kädet pesemättöminä syntisten ja muiden "alempiarvoisten" kanssa, närkästytti johtavassa asemassa olevia. Jeesuksen maininta "keisarille antamisesta" ei ollut poliittinen kannanotto vaan nokkela keino selvitä ansasta, johon fariseukset hänet yrittivät saada. Jeesuksen vastaus Pilatukselle ei sekään todista hänen keisarimyönteisyydestään. Sanomalla että Pilatuksella ei olisi valtaa häntä kohtaan, jos sitä ei olisi annettu ylhäältä, Jeesus itse asiassa kiisti paitsi Pilatuksen vallan myös Rooman keisarin vallan! Hänhän ei tarkoittanut Pilatuksen vallan "ylhäältä" antajalla jumalana pidettyä Rooman keisaria vaan juutalaisten Jumalaa - jota Rooman viranomaiset eivät tunnustaneet. Hänen mainintansa muiden kuin Pilatuksen "suuremmasta syyllisyydestä" ei juuri lieventänyt tätä lausuntoa. Jeesuksen tasa-arvoinen asennoituminen kaikkia ihmisiä kohtaan rikkaudesta ja virallisesta asemasta välittämättä oli ehkä hänen kaikkein ärsyttävin piirteensä - fariseusten ja vallanpitäjien kannalta. Tällä asenteellaan hän osoitti olevansa tavallisten ihmisten yläpuolella. Pilatuksen ja Herodeksen pikkumielisestä pokkuroijasta ei olisi koskaan tullut kristikunnan jumalhahmoa. Jeesuksen seuraajista ensimmäiseksi Paavali ryhtyi selittämään mestarinsa oppeja. Vaikka Jeesus oli kohdellut naisia - oman aikansa vakiintuneita sukupuolirooleja kuitenkaan ylittämättä - tasa-arvoisina kumppaneinaan, Paavali pyrki palauttamaan asiat ennalleen ja vaati naisilta vaikenemista ja alamaisuutta. Jos naisten alistuminen olisi ollut itsestäänselvyys, siihen ei olisi tarvinnut kehottaa. Tällainen opetus oli joka tapauksessa tulevien vuosisatojen sovinistipapeille mieleen. Mieluisaa luettavaa Paavalin teksteistä löysivät myös maalliset vallanpitäjät. Kun alkuseurakunnissa kiertäneitä kirjoituksia myöhemmin koottiin yhtenäisiksi teksteiksi Rooman keisarin johdolla, kirjoituskokoelmiin valittiin mukaan myös Paavalin ns. roomalaiskirje ja siihen sisältyvä ylistys maalisille vallanpitäjille. Tässä tekstikohdassa Paavali julistaa, että maallinen esivalta on Jumalasta lähtöisin, ja että vallankäyttäjät ovat Jumalan palvelijoita, jotka toimivat vain ihmisten parhaaksi. Paavali toteaa, että se joka tekee oikein, saa esivallalta kiitosta, eikä hänen tarvitse pelätä viranomaisia. Väärintekijöiden sen sijaan tulee pelätä esivallan miekkaa ja sen antamia oikeutettuja rangaistuksia. Joku voisi kysyä, miksi yhteen ja ainoaan juutalaisten Jumalaan uskonut Paavali yllättäen julisti vieraita jumalia palvovan ja vieraita käskyjä noudattavan roomalaisen esivallan oman Jumalansa palvelijaksi, olihan Israelin kansan historia lähes yhtämittaista taistelua juuri tällaisia vierasuskoisia valtiaita vastaan. Joku voisi myös kysyä, oliko roomalaiskirje kenties Paavalin yritys järjestää itselleen "henkivakuutus" pahojen päivien varalle - julistihan hän roomalaisten teloittaman miehen opetuksia. Äärimmäistä skeptisismiä olisi epäillä, olivatko Paavalin vallanpitäjiä ylistävät rivit ehkä kokonaan jonkun muun kuin hänen itsensä kirjoittamia. Tällaisiin pohdiskeluihin ei tässä ryhdytä, vaan Paavalin motiivien ja Raamatun tekstien autenttisuuden arvioiminen jääköön uskontotieteilijöiden tehtäväksi. Olivatpa Paavalin kirjeen motiivit ja alkulähde mikä tahansa, kirje ei pelastanut Paavalia esivallan miekalta. Hänet vangittiin ja lopulta tapettiin. Esivallan "oikeutettua" miekkaa sai maistaa myös Jeesuksen opetuslapsi Pietari. Hänet teloitettiin ristiinnaulitsemalla ylösalaisin. Vähitellen myös monet muut kristityt saivat jakaa opettajiensa kohtalon keisari Neron innostuttua syöttämään heitä leijonille. Jos Paavali oli oikeassa julistaessaan esivallan edustajat vain pahojen ihmisten rankaisijoiksi, silloin hänen itsensä on täytynyt olla paha, koska esivalta rankaisi häntä kuolemalla. Myös Pietarin on täytynyt olla paha. Pahoja ovat olleet myös leijonille syötetyt kristityt. Miksi jäljelle jääneiden kristittyjen siis tarvitsisi välittää Paavalin tai muidenkaan tapettujen ihmisten kirjoituksista? Jeesushan on opettanut, että hedelmistään puu tunnetaan. Eikö huonon puun tuottamat hedelmät voi heittää roskiin? Jos Paavali sittenkin kohtalokkaalla tavalla erehtyi esivallan suhteen, silloin hänen tappamisensa ei merkitse, että hän olisi ollut huono ihminen. Hän oli vain - ihminen. Eivätkä ihmiset voi aina olla oikeassa. Molemmat päätelmät vievät samaan lopputulokseen eli ne osoittavat Paavalin ylistyksen esivallan jaloudesta kyseenalaiseksi. Paavalin esivaltaa koskevasta julistuksesta jääkin jäljelle oikeastaan vain väkivallattomuuden ihanne, eli että pahaa vastaankaan ei tule käyttää väkivaltaa. Kristinusko olisikin todennäköisesti hävinnyt maailmasta monien muiden uskontojen ja lahkojen tavoin, jos alkukristityt olisivat alkaneet puolustaa sitä miekoin. Heidän väkivallaton taktiikkansa hämmensi kuitenkin vastustajan, joka ymmärsi vain väkivallan kieltä. Voittoon ei tarvittu aseita, koska itse aate oli ase. Pidättäytymällä väkivallasta kristityt eivät muuttuneet vastustajiensa kaltaisiksi. Paavalin roomalaiskirjeeseen sisältyvät esivaltaa ylistävät rivit ovat oikeastaan ainoa tekstikohta Raamatussa, jossa esivallan oikeutusta ylistetään täysin kritiikittömästi, ja jossa esivaltaa väitetään Jumalan vallan jatkeeksi maan päällä. Nämä muutama rivi ovat varsin pieni osa Raamatun noin 1400 tekstisivusta, joista kymmenillä ei suinkaan ylistetä esivaltaa vaan kerrotaan erilaisten hallitsijoiden vääryyksistä ja julmuuksista. Kuitenkin nämä muutama Paavalin lause ovat esiintyneet vallanpitäjien julistuksissa paljon useammin kuin mitä niiden suhteellinen osuus Raamatun teksteissä oikeuttaisi. Paavali kirjoitti esivaltaa myötäilevät sanansa ohjeeksi Rooman kristityille mutta ehkä myös rauhoittaakseen roomalaisia vallanpitäjiä, jotka suhtautuivat epäillen uuteen Jeesuksen seuraajien lahkoon. Vallanpitäjiä myötäilevillä sanoillaan Paavali halusi suojella paikallisia kristittyjä, sillä olihan mikä tahansa kapinointi Rooman mahtia vastaan tuhoon tuomittu yritys. Paavalin tarkoitus oli hyvä, mutta valitsiko hän sittenkin sanansa väärin? Eikö hän ollut nähnyt esivallan hirmutekoja? Eikö hän ollut kuullut niistä? Eikö hänelle ollut kerrottu, että esivalta oli kuningas Herodeksen hahmossa hakkauttanut Johannes Kastajalta pään irti? Eikö hän ymmärtänyt, ettei hyvä puu tuota tuollaisia hedelmiä? Vastauksen näihin kysymyksiin tietäisi vain Paavali itse. Sen sijaan kukaan ei tiedä, montako miljoonaa ihmistä on menettänyt henkensä kaikissa niissä järjettömissä sodissa ja väkivaltaisuuksissa, joita esivallat ovat Paavalin tekstiin turvautuen harjoittaneet. Esivallan tekojen ilmeinen ristiriita sellaisiin Jumalan käskyihin kuin "Älä tapa" on johtanut monet uskontofilosofit vaikean tilanteen eteen. Jopa uskonpuhdistaja Martti Luther painiskeli tämän ongelman kanssa ja päätyi lopulta kahden regimentin oppiinsa. Sen mukaan ihminen voi maallisen vallanpitäjän alaisuudessa toteuttaa murhia ja raakuuksia omaatuntoaan vaivaamatta, kunhan hän vastaavasti on esimerkillinen ihminen taivaallisen hallinnon alaisuudessa. Tällainen filosofia sopi ilmeisen hyvin paitsi natseille myös niille amerikkalaisille pommituslentäjille, jotka kunnon kristittyjen tapaan viettivät ensiksi hartaustilaisuuden ja lähtivät sitten iloisin mielin tappamaan 80.000 Hiroshiman asukasta ydinpommilla. Huolimatta monista esivaltojen toteuttamista kansanmurhista, kidutuksista ja sodista yksistään tällä vuosisadalla, Paavalin roomalaiskirjeen kiistanalaisia virkkeitä ei ole vieläkään unohdettu. Lausuipa ne suomalainen sotilaspiispakin pitäessään puhetta valtakunnallisille paraatijoukoille vuoden 1996 itsenäisyyspäivänä. Kuinkahan hän - armeijan ja valtion edustaja - sattuikin valitsemaan Raamatusta juuri tuon kohdan? Hyvän ja pahan käsite voidaan johdatella jo luonnonlaeista,
tai jos ei haluta käyttää niitä teoreettisena käsitteenä,
ihmisen kyvystä tajuta tekojensa vaikutukset muihin ihmisiin. Ihminen
tajuaa, että jos joku hänelle tehty asia tuntuu hänestä
pahalta, saman asian täytyy tuntua pahalta myös toisesta, silloin
kun hän sen toiselle tekee. Ihminen ymmärtää, että
tällainen asia on luonteeltaan paha. Tätä tietoisuutta kutsutaan
omaksitunnoksi. Jos jokin asia herättää sekä tekijässä
että kohteessa pelkästään miellyttäviä tuntemuksia,
asia ei voi olla paha, vaan sen täytyy olla hyvä. Näin yksinkertaisesti
määräytyy ihmiskunnan universaali moraali eli käsitys
hyvästä ja pahasta. Tuon moraalin perustalta lähtevät
niin kiitos kuin kostokin. Hyvään vastataan hyvällä
ja pahaan pahalla - jotta tasapaino säilyisi. Universaali moraali
kieltää tai sallii vain tekoja, koska vain teoilla voi olla tunteva
kohde, joka osaa arvioida, ovatko teon vaikutukset hyviä vai pahoja.
Ihmisen sisäiset ajatukset tai ihmisen itse itselleen tekemät
asiat ovat universaalin moraalin ulkopuolella.
Tämä teksti on ote Petteri Nuuttimaan kirjasta "Apinoiden
Valtakunnasta enemmistön diktatuuriin", joka löytyy kokonaisuudessaan
X-puolueen sivuilta.
|