V  TALOUS 
 

Ne, joilla on valtaa, ovat aina olleet keskimäärin rikkaampia kuin ne, joilla ei ole valtaa.  Usein onkin ajateltu, että rikkaus merkitsee valtaa, ja että rikas ihminen voi helposti hankkia valtaa itselleen.  Näin on eräissä tapauksissa ollutkin.  Raha jo sinänsä merkitsee taloudellista valtaa.  Sen että taloudellinen valta eli rikkaus kuitenkin on selvästi alempana kuin poliittinen valta, voi havaita esimerkiksi siitä, että poliittisen vallan haltijoilla on mahdollisuus mitätöidä taloudellinen valta.  Rahaahan painaa ja laskee liikkeelle ainoastaan poliittinen valta, ja jos se haluaa, raha voidaan mitätöidä, julistaa arvottomaksi (Tämä tosin on melko teoreettinen mahdollisuus ja voi tapahtua harvoin.  Näin voi käydä esimerkiksi tilanteessa, jossa jonkin valloitetun maan maksuväline julistetaan kelpaamattomaksi, ja ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi julistetaan valloittajamaan raha).  Kiinteä omaisuus, joka sekin merkitsee taloudellista valtaa, voidaan puolestaan "mitätöidä" takavarikoimalla se valtiolle. 

Paitsi että poliittisen vallan haltijoilla on oikeus päättää rahan arvosta, on heillä oikeus päättää myös monen materiaalisen hyödykkeen arvosta tietyissä rajoissa. Leipää heidän kenties on melko mahdotonta julistaa arvottomaksi, mutta monia muita hyödykkeitä sen sijaan kyllä.  Valtiovalta voi kieltää jonkin tietyn tuotteen maahantuonnin, hallussapidon ja kaupan, ja jos se näin tekee, saattaa tuote muuttua arvottomaksi.  Jos jonkin henkilön kaikki omaisuus on ollut sidottuna kyseiseen tavaraan, voi hänestä yhdessä yössä tulla köyhä mies.  Välttämättömyyshyödykkeitä tai niihin verrattavia ei helposti voi julistaa arvottomaksi edes kieltämällä niiden 
kanssa tekemisissä oleminen, siliä mikäli näin tehdään, muodostuu helposti pimeät markkinat ja salakuljetus, ja kiellettyjen tuotteiden mustan pörssin hinta kohoaa suuriin lukemiin.  Kieltolakien aikoina rehottanut laaja salakuljetus viittaa siihen, että alkoholikin on eräänlainen välttämättömyyshyödyke.  Entäpä huumausaineet? 

Poliittinen valta siis määrittelee rahan ja useimpien tuotteiden arvon ja voi halutessaan tehdä niistä arvottomia.  Tämä ei kuitenkaan ole kaikki, mitä poliittiset vallanpitäjät voivat tehdä.  Heillä on hyvin laajat valtuudet taloudellisella sektorilla.  Itse asiassa voidaan melkein sanoa, että he omistavat kaiken.  Mikään yksityisen kansalaisen niin sanotusti "omistama" esine tai omaisuus ei tarkkaan ajatellen olekaan hänen omaansa 
vaan valtion.  Valtio voi pakkolunastaa, pakkohuutokaupata tai takavarikoida kenen tahansa yksityisen henkilön omaisuutta. 

Sosialistisissa järjestelmissä yhteiskunnan, eli vallanpitäjien, omistusoikeus on viety äärimmilleen.  Siellä valtion johtaja voi periaatteessa katsoa omistavansa koko maan.  Kaikki taloudellinen toiminta ja pääoma on suoraan  hänen hallinnassaan.  Sehän on omistamista?  Markkinatalousjärjestelmissä poliittisten johtajien on mukauduttava siihen, että kaikki taloudellinen valta ei ole suoraan heidän käsissään.  Heillä on toki ylin taloudellinen valta, mutta sitä on silti jaettu muillekin.  Tai oikeammin, ei ole jaettu, vaan ne joilla sitä on, ovat sitä itse hankkineet. Länsimaissa poliittisen vallan haltijat eivät kaikki välttämättä ole pahoillaan siitä, että heidän hallitsemassaan maassa on pienehkö taloudellinen eliittiryhmä.  Tämä niin sanottu rikkaiden ryhmä on joka tapauksessa niin pieni, että sillä ei ole suurta merkitystä vallanjakoa ajatellen. Kansan suuret massat eivät tähän ryhmään koskaan tule kuulumaan.  Se pysyy aina pienenä, koska taloudellisia resursseja on rajoitetusti. 

Kaikki eivät voi olla rikkaita, tai jos olisivatkin, nostettaisiin rikkauden rajaa, jolloin ainoastaan entiset tosirikkaat olisivat rikkaita.  Koska varakkaiden ryhmä siis aina pysyy pienenä, ei siitä ole uhkaa vallanpitäjille.  Sitä voidaan hallita.  Sillä ei ole kansan joukkovoimaa takanaan, vaan päinvastoin suurin osa kansasta on sitä vastaan.  Se tuntee jatkuvasti asemansa uhatuksi ja on valmis mihin tahansa myönnytyksiin saadakseen pitää edes jonkinlaisen osan omaisuudestaan.  Tällaisesta ryhmästä ei todellakaan ole uhkaa vallanpitäjille.  Päinvastoin siitä on hyötyä.  Sen kautta vallanpitäjät voivat ohjata talouselämää.  Se rahoittaa heidän vaalikampanjoitaan ja tukee muutenkin heitä (eräät kovaa sosialismia tai kommunismia ajavat poliitikot tosin kenties saavat tältä ryhmältä taloudellista apua hieman rajoitetummin). 

Poliittisen vallan huippu kuuluu lähes poikkeuksetta itsekin taloudelliseen eliittiin.  Ei niin, että taloudellinen eliitti olisi hankkinut poliittista valtaa, vaan toisinpäin.  Valta tuo rahaa.  Taistelu vallasta on jatkuvaa ja monet menettävät taistelun kuluessa valtansa uusille tulokkaille.  Näin ollen on tärkeää hankkiutua taloudellisella sektorilla hyvään asemaan vallassa ollessaan, jotta ei joudu ahdinkoon kun ote poliittisesta vallasta irtoaa. Hyvän taloudellisen aseman liittyminen poliittiseen valtaan merkitsee paljon länsimaisissa yhteiskunnissa.  Itse asiassa se merkitsee merkittävää taetta länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän säilymiselle.  Kehittyneiden länsimaiden rauhanomainen siirtyminen sosialismiin on hyvin vaikeasti toteutettavissa, ellei peräti mahdotonta.  Valtaan voi länsimaissakin toki päästä sosialistista aatemaailmaa edustavia henkilöitä, mutta useimmille heistä raha kuitenkin on aatetta tärkeämpää. 

Markkinatalousjärjestelmä on tuottavampi kuin sosialistinen järjestelmä.  Tämän tietävät länsimaiden sosialistitkin.  Siksipä he säilyttävät markkinatalouden.  Sen puitteissa heillä on taloudellisesti laajempi mahdollisuus hyötyä kuin useimmilla sosialistimaiden virkaveljillä.  Kuinka tämä on mahdollista?  Eivätkö sosialismissa johtajat omistakin kaiken?  Kyllä, mutta sielläkin taistellaan vallasta, eikä valtansa menettäneelle yleensä välttämättä jää kovin suuria taloudellisiakaan etuuksia toisin kuin länsimaissa, joissa poliitikko saattaa puuhata maan johdossa vuosikausia, mahdollisesti johtaen koko valtakunnan taloudelliseen perikatoon - ja vetäytyä eläkkeelle rikkaana miehenä. Länsimainen järjestelmä ei ehkä takaa yhdellekään yksilölle niin suurta taloudellista valtaa kuin sosialistinen järjestelmä johtajilleen, mutta se takaa melko suuren taloudellisen vallan useammalle kuin sosialistinen järjestelmä.  Tämän vuoksi vallanpitäjät eivät ole halukkaita muutokseen, joka useimmille heistä merkitsisi taloudellista alaspäinmenoa.  (Ei sosialistimaidenkaan poliittis-taloudeliinen eliittiryhmä mikään pieni ole, vaan siihen kuuluu varsin paljon ihmisiä maan poliittisilta ja taloudellisilta johtopaikoilta.) 

Jos yleensäkin omistaminen on rajoitettua, ja todellisia omistajia ovat valtio ja sen johdossa olevat henkilöt, kaikkein rajoitetuinta on maan omistaminen.  Sitä ei käytännössä voi omistaa.  Tai voi.  Valtio omistaa kaiken maan.  Kuitenkin harhakuvitelmaa maan yksityisomistamisesta pidetään sitkeästi voimassa.  Tarkoituksellisesti.  Syitä tähän on useita.  Jo muinoin havaitsivat vallanpitäjät, että tehokkain tapa pitää orja uskollisena palvelijana on antaa hänelle tilkka maata, jota hän voi viljellä ja josta hän voi saada elantonsa.  Muinainen linnanherra tai ylimys ei tietenkään antanut maata orjalle aivan omaksi vaikka ei asiaa tälle kertonutkaan. Orja kuvitteli omistavansa maan.  Hän raivasi metsät pelloiksi, viljeli niitä ja uurasti taukoamatta maansa hyväksi.  Hänen perillisensä jatkoivat hänen työtään.  Mitä paremmin maa menestyi, sitä paremmin orja, jota nyt kutsuttiin talonpojaksi, pystyi maksamaan veroa linnanherralle.  Jos linnanherra syystä tai toisesta tarvitsi maan itselleen, hän voi ottaa sen ilman mitään sen kummempia selityksiä.  Koska linnanherra kuitenkin halusi saada verotuloja, antoi hän talonpojalle kenties uuden palan maata entisen tilalle.  Pelkästään säälistä tai myötätunnosta saattoi hän jopa maksaa talonpojalle menetetystä maasta, vaikka mitään velvoitteita tällaiseen ei olisi ollutkaan (ja rahathan olivat joka tapauksessa alunperin talonpojalta lähtöisin olevia verorahoja).  Toisaalta ei linnanherralla välttämättä ollut mitään sitäkään vastaan, että talonpoika "myi" maansa jollekin toiselle talonpojalle - samahan linnanherralle oli, kuka verorahat maksoi, pääasia että niitä tuli.  Näin kuitenkin vähitellen vakiintui käsitys maanomistamisesta, käsitys maasta vaihtoarvoa omaavana hyödykkeenä. 

Maan omistaminen paitsi sitoo omistajan yhteiskuntaan ja sen järjestelmään, myös saa aikaan isänmaallisuutta.  Omaa perintömaata halutaan puolustaa.  Innokkaimpia maanpuolustajia ja sotilaita ovat perinteisesti olleet ne jatka omistavat maata.  Erilaiset talonpoikaisarmeijat ovat tuttuja käsitteitä ympäri maailmaa.  Maanomistajalla on enemmän menetettävää, jos vihollinen valloittaa hänen kotimaansa, kuin henkilöllä, joka ei omista merkittävää kiinteää omaisuutta.  Maanpuolustusinto ei kuitenkaan automaattisesti merkitse suurinta rohkeutta itse rintamalla.  Maanomistajalla on tavallaan eniten menetettävää myös kuollessaan.  Hämmästyttävää urheutta rintamalla ovatkin joskus osoittaneet sellaiset henkilöt, joilla ei itse asiassa luulisi olevan mitään menetettävää vaikka sota hävittäisiinkin.  Propagandalla ja keinotekoisesti luodulla me-hengellä saadaan joskus ihmeitä aikaan. 

Maata ei voi ottaa mukaansa.  Se joudutaan jättämään maanpakoon tai evakkoon lähdettäessä.  Tietyissä tilanteissa maata ei voi edes myydä ja muuttaa rahaksi.  Kun valtakunta on sotilaallisen tappion kourissa, tai kun odotettavissa on sosialistiseen järjestelmään siirtyminen, ei maata juuri kukaan halua ostaa (paitsi ehkä keinottelijat pilkkahintaan).  Siihen sijoitettavat rahat saattaisivat mennä hukkaan.  Niinpä maanomistajan edun mukaista on että yhteiskunnallinen tilanne säilyy vakaana ja että suuria mullistuksia ei tule.  Aivan samat toiveet on myös vallanpitäjillä.  Siispä he sallivat maanomistuksen varmistaen siten, että valtakunnassa on suuri joukko järjestelmän jatkuvuuden puolustajia. 

Maa, jonka maanomistajat luulevat omistavansa, onkin itse asiassa heillä vain vuokralla.  Jollei maanomistaja maksa vuokraa, eli veroa, menettää hän maansa.  Se, että kuitenkin puhutaan omistamisesta, johtuu mm. siitä, että omaa omaisuuttaan kukin hoitaa yleensä paremmin kuin vuokralla olevaa. Ja hyvin hoidettu omaisuus tuottaa valtiolle eniten. 

Yleensä on totuttu ajattelemaan, että omistamalleen esineelle saa tehdä mitä tahansa.  Vuokralla olevalle sen sijaan ei.  Jos sitä tärvelee, joutuu korvauksiin.  Maata, siis vuokralla olevaa esinettä, ei saa tärvellä. Maan käyttö on erittäin rajoitettua.  Rakentamiseen, puiden kaatamiseen, maan kaivamiseen, rannan täyttämiseen ja lähes kaikkeen muuhunkin toimintaan on hankittava lupa vallanpitäjiltä, eli maan todellisilta omistajilta. Maan käyttöä säädellään monilla erilaisilla kaavoilla ja määräyksillä. 

Ja maa voidaan aina ottaa pois.  Jos yhteiskunta tarvitsee maan, omistajan eli vuokralaisen on siitä luovuttava riippumatta siitä, kuinka monet sukupolvet maata ovat jo ehtineet viljellä ja hallita.  Omistajan varallisuudella ja yhteiskunnallisella asemalla on toki merkitystä, samoin sillä, mitä käyttöä maalla on.  Tavalliselta mökkiläiseltä ei edes kysytä mitä mieltä hän on moottoritien tai tekojärven rakentamisesta mökkinsä kohdalle. Sen sijaan joku tehdaspatruuna saa olla melko huoleton tehdasalueensa suhteen.  Sen läpi ei ainakaan kysymättä moottoriteitä rakenneta.  Kuitenkin, tehdaskin saa väistyä, jos painava yhteiskunnallinen etu niin vaatii. Rahakaan ei aina auta, vaikka siitä monesti suurta hyötyä onkin.  Kaiken kaikkiaan maan omistamisesta puhuminen (samoin kuin oikeastaan minkä tahansa tavaran omistamisesta) on joko tahallista harhaanjohtamista tai puhdasta tietämättömyyttä ja hyväuskoisuutta. 

Valta edellyttää vastakohtaisuutta, vallanalaisuutta.  Samoin rikkauskin edellyttää vastakohtaisuutta, köyhyyttä.  Valta ja rikkaus yhdistettyinä edellyttävät vallanalaisuutta ja köyhyyttä.  Valtaa ja rikkautta on hallitsijoilla, vallanpuutetta ja köyhyyttä alamaisilla.  Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan niin kauan kunnes kansa ottaa vallan omaksi yksinoikeudekseen.  Vastakohtaisuuksien on säilyttävä tai ei voida enää puhua vallanhaltijoista ja rikkaista.  On siis aivan luonnollista, että vallanhaltijat ja monet rikkaat eivät halua vastakohtaisuuksien häviämistä.  Köy- 
hyyttä ei haluta poistaa. 

Kaikkein köyhimpien asemaa kenties halutaan parantaa siksi, että tämän ryhmän olemassaolo tekee vallanpitäjien ja rahakkaiden olon epämiellyttäväksi, kolkuttaa heidän omaatuntoaan ja nostattaa säälin tunteita.  On lisäksi muistettava, että kaikkein köyhimmän kansanosan olojen parannus ei vielä merkitse ylimmän kansanosan aseman heikkenemistä.  Ylimmät pysyvät yhä ylimpinä.  Sitä paitsi jos alin kansanosa lisääntyy liikaa, saattaa sen keskuudesta nousta kapinoitsijoita jotka vaarantavat koko järjestelmän olemassaolon.  Vallanpitäjillä ja rahavallan haltijoilla ei siis ole mitään sitä vastaan, että alin luokka häviää ja tilalle nousee yksi suuri keskiluokka, johon kaikki valtakunnan ylintä joukkoa lukuun ottamatta kuuluvat. 

Vallanpitäjillä on lukemattomia keinoja estää kansalaisten liika rikastuminen.  Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen.  Paitsi oma kansansa, vallanpitäjien on otettava huomioon myös muut kansat ja valtiot.  Vauraan maan johtajuus on kansainvälisesti arvostetumpaa kuin köyhän ja takapajuisen kehitysmaan johtajuus.  Vakavaraisen ja kehittyvän maan johtajuus on arvostetumpaa kuin velkakierteessä ja taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevan maan johtajuus.  Maassa vallitseva nälänhätä ei ulkomaiden silmissä juuri koskaan ole eduksi maan hallitsijoille.  Vankka talous merkitsee kykyä sotilaalliseen varustautumiseen ja siten potentiaalista valtaa. Hyvinvointi ja korkea elintaso takaavat yleensä yhteiskunnallisen vakauden ja järjestelmän pysyvyyden ja ovat siten eduksi vallanpitäjille.  Kaikki edellä mainitut seikat ovat näennäisessä ristiriidassa sen asian kanssa, että vallanpitäjien ja kansalaisten välillä pitäisi vallita mahdollisimman suuri vastakohtaisuus, mitä tulee erilaisiin taloudellisiin ja muihin etuihin.  Vallanhaltijoiden on siis kyettävä takaamaan maansa elintason ja vaurauden kasvu siten, että yksityisten kansalaisten vauraus ei kasva samassa suhteessa.  Maan on rikastuttava vaikka kansalaiset pysyvät köyhinä.  Korkea bruttokansantuote ja taloudellinen kasvuprosentti ovat eduksi kansainvälisiä vertailuja tehtäessä, vaikka niistä ei kansalaisten todellista yksilöllistä elintasoa näekään (ehkä juuri se onkin niiden hyvä puoli vallanpitäjien kannalta). 

Tehokkain ase kansalaisten vaurastumisen hillitsemiseksi maan vaurastuessa on verotus ja sen avulla tapahtuva  varallisuuden siirto yksityiseltä sektorilta julkiselle sektorille.  Vallan maksimoimiseen vihkiytyneiden hallitsevien poliitikkojen lopullinen unelma on se, että kaikki kansalaisten tulot menisivät lyhentämättöminä valtiolle (veroaste 100) joka sitten jakaisi varoja takaisin kansalaisille siinä määrin kuin olettaisi näiden niitä tarvitsevan.  Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan - kommunismia siis.  Veroasteen kohoaminen on siirtymistä lähemmäksi kommunistista "ihanne"yhteiskuntaa, jossa kansalaisten tahto on alistettu muutamien harvojen käsiin.  Ihanne tällainen yhteiskunta siis on ainoastaan valtansa pysyvästi vakiinnuttaneiden ihmisten kannalta.  Huomattakoon, että länsimaissa useimmat vallanpitäjät eivät sentään pyri veroasteen nostamiseen sataan prosenttiin (ainakaan kovin lyhyen ajan kuluessa), sillä he kuuluvat paitsi valtaa, myös rahaa omistavaan luokkaan.  Kommunismin suuntaan siirtyminen kirpaisee aina myös hieman itseään vallassaolijaa, ellei hän saa samalla kohotettua virkaansa liittyviä etuuksia ja etuoikeuksia vähintään saman verran kuin hän yksityishenkilönä kohonneen verotuksen johdosta menettää. 

Merkittävää on, että kaikki valtion (tai kuntien) keräämät varat eivät suinkaan siirry takaisin kansalaisille missään muodossa, vaan suuri osa niistä kuluu valtion (tai kunnan) toiminnan rahoittamiseen.  Ei ole aivan yksinkertaista ratkaista, mitä edes tarkoittaa verovarojen palautuminen kansalle.  Jos kunnan asukkailta kerätään veroa, ja saaduilla rahoilla rakennetaan esimerkiksi teatteri tai kirjasto, voidaanko katsoa, että varat ovat palautuneet veronmaksajille?  Kirjasto tai teatterihan on joka tapauksessa kuntalaisten käytössä. 

Raha merkitsee mahdollisuutta tehdä taloudellinen päätös.  Jos ei ole rahaa, on aivan samantekevää, millaisia taloudellisia päätöksiä ihminen tekee.  Päätökset jäävät joka tapauksessa toteutumatta ja ovat siten merkityksettömiä.  Merkityksellinen taloudellinen päätös edellyttää, että päättäjällä on varoja päätöksensä toteuttamiseen.  Kun yhteiskunta kerää varoja kansalaisilta, se samalla ottaa itselleen kansalaisille kuuluvaa päätäntäoikeutta eli taloudellista valtaa. Sen sijaan, että kukin kansalainen itse päättäisi, miten hän vähäiset tulonsa käyttää, päätöksen tekeekin hänen puolestaan pieni päättäjien ryhmä.  On kuitenkin selvää, että kukin itse tietää parhaiten omat tarpeensa. 

Jos jokainen saisi itse vapaasti päättää, miten rahansa sijoittaisi, poikkeaisivat päätökset niistä päätöksistä joita päättäjät tekevät.  Syrjäkylillä asuva maatalon isäntä esimerkiksi voisi esittää listan välttämättömistä hankinnoista, joita hän tekisi, jos käytettävissä olisi ylimääräistä rahaa.  Puutteita saattaisi olla monia.  Traktoriin pitäisi ehkä saada jokin uusi työtä helpottava lisälaite, kotieläintiloja pitäisi kenties kunnostaa, maataloustarvikkeita hankkia jne.  Sen sijaan että nämä välttämättömät asiat toteutuisivat, käytetäänkin maanviljelijän rahat uuden kulttuurikeskuksen rakentamiseen tai kulttuurisihteerin palkkaamiseen.  Tai niillä voidaan järjestää maksuttomia elokuvaesityksiä kuntalaisille.  Maanviljelijä ei käy teatterissa, ei välitä ilmaisista elokuvaesityksistä eikä myöskään voi osallistua muihin viidenkymmenen kilometrin päässä olevassa paikkakunnan keskustassa järjestettäviin kulttuuritilaisuuksiin.  Kuitenkin hän maksaa niistä.  Suurin osa hänen maksamistaan veroista käytetään muiden kuin hänen itsensä hyväksi.  Syrjäkylä pysyy syrjäkylänä, kunnan veromarkkoja ei sinne juuri heru.  Siellä saatetaan tuntea katkeruutta kulttuurityöntekijöita kohtaan, joiden ainoana tehtävänä näyttää olevan uusien rahanmenokohteiden etsiminen.  Moni syrjäkylän asukas kenties itse mieluummin päättäisi omasta rahankäytöstään ja todennäköisesti myös saisi paremman vastineen rahoilleen kuin luovuttaessaan ne ammattimaisten kunnallisten tai valtiollisten rahantuhlareiden käytettäväksi.  Tämä pätee moniin muihinkin kuin syrjäkyläläisiin. 

Periaatteessa, jos kaikki kansalaiset katsovat jonkin asian välttämättömäksi, myös rahoitus järjestyy.  Jonkin hankkeen todellinen kannatettavuus voitaisiin saada selville esimerkiksi siten, että kerättäisiin vapaaehtoinen maksu asian toteuttamiseksi (esimerkiksi jonkin tietyn kohteen rakentamiseksi tai jonkin toiminnan ylläpitämiseksi).  Ne pääsisivät asiasta osallisiksi, jotka maksaisivat, ne jäisivät ulkopuolelle, jotka eivät maksaisi. Maksun suuruus voitaisiin määrätä tuloista riippuvaiseksi (aivan kuten verotkin ovat).  Tulokset saattaisivat olla yllättäviä.  Pelkkään kysymykseen:  "Olisiko mielestänne hyvä, jos kuntaanne rakennettaisiin uusi harrastuskeskus?" vastaisivat useimmat epäilemättä myöntävästi.  Sen sijaan, jos ryhdyttäisiin keräämään vapaaehtoista maksua laitoksen rakentamiseksi, saattaisi maksajia löytyäkin odotettua vähemmän.  Yleensä kysytäänkin mielellään muodossa:  "Olisiko hyvä, että paikkakunnalle saataisiin uusi... jokin (nuorisotalo, teatteri, urheiluhalli tms.), ja vastaukseksi saadaan: "Olisi."  Jos sen sijaan kysyttäisiin:  "Olisiko korvaamaton epäkohta, jos joidenkin esittämää nuorisotaloa, teatteria, urheiluhallia tms. ei vielä tänä vuonna rakennettaisikaan, sillä se merkitsisi verojen nousemista?" saataisiin aivan toisenlainen kyllä- ja ei-vastausten jakauma. 

Tuntuu oikeastaan aika hassulta, että kansalaiset edustajiensa välityksellä kannattavat asioita, joita eivät kannattaisi, jos niiden kannatus mitattaisiin halukkuutena antaa rahaa niihin.  Yleisesti erilaisista yhteisistä hankkeista on vallalla käsitys, että "kuntahan ne maksaa".  Harvemmin tullaan ajatelleeksi, että todellisia maksajia ovatkin kunnan asukkaat (tai kyllähän sen kaikki tietävät, mutta eri asia on, tiedostavatko). 

Se, että kaikki totutaan saamaan valmiina, passivoittaa ihmisiä.  Ei enää yritetä itse vaan yhdytään muiden mukana vaatimaan palveluksia yhteiskunnalta.  Kun ne on saatu, niin entä sitten.  Helpolla saatu ei ehkä olekaan niin mukavaa kuin vaivalla hankittu.  Sitä ei osata arvostaa.  Historia osoittaa, että mittaviakin hankkeita on pystytty saamaan aikaan ilman valtion tai kuntien tukea.  Menneinä vuosikymmeninä on toiminut lukemattomia urheiluseuroja, työväenyhdistyksiä, yleissivistäviä laitoksia, kerhoja ja monia muita yhteenliittymiä aktiivisesti ilman merkittävää rahallista apua yhteiskunnalta (toki varsin kauan ovat valtio ja kunnat avustaneet monia yleishyödyllisiä yhteenliittymiä, mutta lähes poikkeuksetta ne kuitenkin ovat saaneet kamppailla itsenäisesti varsin pitkään ennen kuin ensimmäistäkään penniä yhteiskunnalta on herunut - menestyksekäs toiminta on aikaa my&öten johtanut julkiseen tukeen, eikä kuten nykyisin:  olemassa oleva valtionavun mahdollisuus johtaa toiminnan aloittamiseen).  Kun aate ja halu ovat riittävän voimakkaat, järjestyy useimmiten myös tarvittava rahoitus.  Toiminta ei ole kestävällä pohjalla jos ainoa peruste sen olemassaololle on halu saada ilmaista tukea yhteiskunnalta. Valitettavasti tällaista epätervettä toimintaa ilmenee vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän. 

Tiukasti ajatellen, jokainen ala, jota yhteiskunta joutuu tukemaan, on kansalaisten enemmistön mielestä ei-elintärkeä.  Jos kansalaiset pitäisivät toimintaa ehdottoman välttämättömänä, rahoitus järjestyisi ilman valtion tukeakin.  Esimerkiksi voitaisiin ottaa elokuvien tekeminen.  Alkuperäinen periaatehan on, että elokuva rahoitetaan pääsylipputuloilla.  Katsojat maksavat elokuvan valmistuskustannukset ostaessaan pääsylipun.  Jos elokuva on katsojien mieleen, kertyy pääsylipputuloja paljon, ja elokuva siis tuottaa tekijöilleen voittoa.  Mikäli taas yleisö ei ole kiinnostunut elokuvasta, kertyy lipputuloja vähän, ja elokuvan tekijät jäävät tappiolle. Pääsylipun ostaminen on kannanotto elokuvan puolesta, kotiin jääminen on kannanotto elokuvaa vastaan.  Ihminen, joka ei mene katsomaan elokuvaa, pitää sitä itselleen tarpeettomana.  Vapaassa kilpailussa menestyvät siis ainoastaan elokuvat, joita riittävän monet kansalaiset pitävät itselleen tarpeellisina ja joiden tekemisen he ovat valmiit pääsylipputuloin rahoittamaan.  Kun yhteiskunta rahoittaa kannattamattomia elokuvia (tai jotakin muuta), tapahtuu, että kansalaisten enemmistön maku jätetään huomioimatta, ja tukeudutaan muutamien harvojen kriitikoiden ja asiantuntijoiden apuun. Kansalaisten puolesta päätetään, mitä heidän tulee haluta.  Tällaisessa tilanteessa kansalainen siis maksaa myös sellaisen elokuvan valmistuksesta, jota hän pitää itselleen tarpeettomana, ja jonka valmistuskustannuksiin hän ei vapaaehtoisesti osallistuisi. 

Jos valtion myöntämän elokuvatuen täydellinen lakkauttaminen johtaisi elokuvien valmistamisen täydelliseen loppumiseen, tapahtuisi ainoastaan kansalaisten enemmistön tahto.  Enemmistö ei pitäisi elokuvia välttämättöminä.  Jos se pitäisi, rahoittaisi se elokuvat ostamalla pääsylippuja riittävästi.  Aivan sama pätee muuhunkin kulttuuritoimintaan kuin elokuviin. Jos toiminta ei kannata luonnollisella tavalla, ja halukkaita maksajia ja aatteen kannattajia ei vapaaehtoisesti löydy tarpeeksi, maksattaa valtio toiminnan myös sellaisilla kansalaisilla, joita se ei kiinnosta, tai jotka 
jopa vastustavat sitä.  Tämä ei merkitse taloudellisen vapauden maksimointia.  Päinvastoin:  Yksilöltä riistetään vapaus käyttää varojaan omaksi hyväkseen, ja sen sijaan pakotetaan hänet käyttämään varansa sellaisen tarkoituksen edistämiseen, jota hän pitää tarpeettomana tai jota hän mahdollisesti jopa vastustaa. 

Asioilla on yleensä kaksi puolta.  Tai useampiakin.  Niin kulttuurin tukemisellakin.  Jos erilaisten taidemuotojen olemassaolo jätetään kansan suurten massojen harteille ja kansalaisten enemmistön päätettäväksi, on hyvin mahdollista, että eräät ns. ylemmän kulttuurin alat kärsivät. Vain harvojen ymmärtämät taide-elokuvat saattavat jäädä tekemättä, ooppera, teatteri ym:t esiintymistaiteen muodot saattavat joutua karsimaan ohjelmistoaan jne.  Kulttuuri köyhtyy ja yksipuolistuu. Taiteellinen vapaus kärsii, kun on aina otettava huomioon kansan suurten massojen maku - joka tunnetusti poikkeaa monilta osin todellisten asiantuntijoiden kehittyneestä mausta.  Tällainen on valitettavaa.  Mutta se ei silti anna oikeutta pakottaa kansan suuria massoja korkeamman taiteen maksumiehiksi, jos todellista halua maksamiseen ei ole. Kulttuuria ei pidä ylläpitää pakon avulla. 

Jos kansalaisten enemmistö on sivistymättömiä moukkia (mitä se tuskin on), se on sitä.  Muutos tapahtuu hyvin hitaasti.  Eikä se ainakaan tapahdu veroja korottamalla.  Tavallista maajussia ei saa lähtemään  oopperaan tai teatteriin, vaikka kaikki hänen tulonsa käytettäisiin näiden taidemuotojen rahoittamiseen.  Muutoksen on lähdettävä maajussista itsestään. Pienentämällä hänen verotaakkaansa ja sallimalla hänelle korkeampi aineellinen elintaso ja helpompi elämä, pohjustetaan tietä hitaalle muutokselle kohti kulttuuria ymmärtävää ihmistä, kohti taiteesta nauttivaa ihmistä. Muutos on hidas, eikä tapahdu itsestään (pelkkä kohonnut materiaalinen elintaso ei sinänsä vielä automaattisesti tee kenestäkään kulttuuripersoonaa ).  Kehittyminen taiteita ymmärtäväksi ja korkeaa kulttuuria suosivaksi ihmiseksi saattaa viedä useita sukupolvia.  Kauttaaltaan sivistyneessä ja vauraassa yhteiskunnassa ei ole ongelmaa:  Mistä saataisiin rahaa jollekin taidemuodolle?  Taiteet rahoittavat itse itsensä.* 

Julkisen sektorin paisuttaminen vastaa hyvin vallanpitäjien vastakohtatoiveita. Kansalle voidaan rakentaa loistavia virastotaloja, monitoimitaloja, urheilukeskuksia, teattereita, harrastetiloja, kirjastoja, kulttuuritaloja sekä muita julkisia rakennuksia.  Silti monenkaan yksityisen kansalaisen välitön elintaso ei nouse näiden rakennusten ja palveluiden myötä.  Vaatimattomassa ja ahtaassa asunnossa toimeentulon rajoilla 
asuva suuri lapsiperhe on yhä mikä se on, vaikka ympäristöön nousisi toinen toistaan komeampia virastoja ja kulttuurimonumentteja (sinänsä rakentaminen ei ole lainkaan huonoin tapa käyttää julkisia varoja).  Julkisista rakennuksista ja palveluista on hyötyä ainoastaan niiden käyttäjille, ja on muistettava, että monia palveluja käyttää ainoastaan pieni osa kansalaisista.  Osa ei ole kiinnostunut, osa ei työnsä tai kotiolojensa vuoksi ehdi, osa asuu liian kaukana palveluista, jollekin erikoispalvelut eivät sovi hänen ikänsä tai muun vastaavan seikan vuoksi.  Kuitenkin kaikki maksavat 

Nyt joku lukija saattaa sanoa, että mitä edellä on kirjoitettu, ei pidä paikkaansa.  Käyttäähän virastojen palveluksia sentään suurin osa kansalaisista.  Lukijakin on saattanut joutua viimeisten muutaman päivän aikana asioimaan monissa eri julkisissa virastoissa ja laitoksissa.  Miten niitä muka voi sanoa tarpeettomiksi?  Niinpä niin.  Jotta julkiset virastot ja laitokset eivät todellakaan tuntuisi tarpeettomilta, ne valjastetaan byrokratian käyttöön, ja ihmiset PAKOTETAAN käyttämään niitä.  Byrokratian oikut täyttääkseen kansalainen saa aivan tavallisen pikkuasian hoitamiseksi ravata lukemattomissa virastoissa.  Ja niitä pikkuasioita on paljon.  Kuinka virastot silloin voisivat tuntua tarpeettomilta! 

Vallankäyttöön liittyy aina taloudellinen koreilu.  Vallanpitäjät nauttivat monista taloudellisista eduista.  He työskentelevät loistavissa ja tarkoituksenmukaisissa tiloissa (vai voiko joku väittää esimerkiksi presidentinlinnaa huonoksi työympäristöksi - verrataanpa sitä esimerkiksi jonkun liukuhihnatyöläisen työpaikkaan).  Heidän nauttimansa ravinto on parempaa kuin keskivertoihmisten.  Heillä on loistoautot kuljettajineen käytössään.  He saavat osallistua loistaviin juhliin ja tilaisuuksiin. Kaiken kaikkiaan he saavat nauttia uskomattoman monista eduista, eduista, joita harvemmin tulee edes ajatelleeksikaan,  asiat, jotka vallanpitäjille ovat jokapäiväistä arkea, ovat tavallisille kansalaisille saavuttamaton unelma.  Lyhyesti sanottuna:  Vallanpitäjät elävät loisteliasta ja yläpuolella tavallisen kansan olevaa elämää.  Vain yhdessä asiassa vallanpitäjien loistosta pääsevät osallisiksi myös alamaiset: He maksavat sen. 

Periaatteessa asiat tulisivat tietysti hoidetuiksi ilman loistoakin. Hienot linnat, komeat edustusautot, loistavat juhlat ja päivälliset, kaikki tämä on turhaa itse asioiden hoidon kannalta, vaikka vallanpitäjät tietysti toisin yrittävät todistellakin. 

Valta ei tuntuisi makealta ilman siihen liittyvää loistoa.  Vallanpitäjä on aina, kautta koko ihmiskunnan historian, halunnut erottua tavallisesta rahvaasta.   Muinaisilla heimopäälliköillä oli komeampi ja koristeellisempi puku kuin tavallisilla alamaisilla.  Kuninkailla oli kruununsa ja valtaistuimensa, sotapäälliköillä univormunsa ja arvomerkkinsä.  Aina, niin menneisyydessä kuin nykyäänkin, valtaan on liittynyt joitakin ulkoisia tunnusmerkkejä.  Yhtä oleellista kuin valtaan liittyvät tuntomerkit, on aina ollut se, että muut kuin vallan haltijat eivät ole olleet oikeutettuja näitä tuntomerkkejä kantamaan.  Yrittäköönpä vain joku esiintyä everstin tai poliisipäällikön puvussa ja arvomerkeissä.  Sellainen lopetetaan lyhyeen, vaikka moraalisesti katsoen näin tekevä ihminen ei syyllisty mihinkään pahantekoon vaan ainoastaan pitää tietynlaisia vaatteita päällään. Vaatteita, joiden kantaminen eräille biologisesti aivan hänen kaltaisilleen ihmisolennoille on sallittua. 

Nykyajan vallanpitäjät eivät, silloin kun he eivät kanna arvomerkkejään, eroa pukeutumiseltaan tai ulkoasultaan muista kansalaisista.  Se on kiusallista, sillä jotenkinhan vallan tulisi näkyä.  No, se näkyykin, mutta ei enää pukeutumisessa vaan elämisen ulkoisissa puitteissa.  Toisin sanoen valtaan liittyvässä loistossa.  Siitä on tullut vallan merkki, ja se on siis sallittua periaatteessa vain niille joilla valtaa on.  Tästä johtuu, että vallanpitäjät haluavat säilyttää yksityisten kansalaisten välittömän elintason vaatimattomana. 

Korkea elintaso kuuluu vain vallanpitäjille.  Periaatteessa elintason nostamiselle myös tavallisen kansan yksilö- ja perhetasolla ei pitäisi olla mitään esteitä, jos vain vapauduttaisiin kahliutuneista asenteista.  Osittain kaikki riippuu elintason määrittelystä.  Mitä oikeastaan on elintaso? 

Jos korkeaksi elintasoksi määritellään se, että maassa on mahdollisimman paljon palveluja, virkamiehiä ja julkisia rakennuksia ja maan bruttokansantuote lisäksi on mukavan suuri, voitaisiin elintasoa pitää korkeana, vaikka kansalaiset eläisivät huonosti ja ahtaasti, ja vaikka heidän ravintonsa olisi puutteellista, kunhan ensiksi mainitut edellytykset olisivat voimassa.  Toisaalta saman määritelmän mukaan hyvin asuvat ja hyvin ravitut kansalaiset olisivat huonoelintasoisia, jos heiltä puuttuisi  edellä mainittuja palveluja.  Paljon palveluja, paljon virkamiehiä, paljon julkisia rakennuksia ja korkea bruttokansantuote.  Nämä asiat saavutetaan tekemällä maasta yksi suuri vankileiri (=paljon julkisia rakennuksia), jossa ihmiset raatavat vartijoiden (=paljon virkamiehiä) pakottamina korkean materiaalisen tuotoksen saavuttamiseksi (=korkea bruttokansantuote).  Harva vankileirin asukkaista luultavasti sanoisi elintasoaan korkeaksi.  Ei, vaikka leirillä olisi paljon palvelujakin.  Kun vapaus puuttuu, puuttuu 
muukin.  Kullattukin häkki on häkki. 

Julkisen palvelun tai rakennuksen hyötyä asukasta kohti on hyvin vaikea määritellä.  Itse asiassa se on lähes mahdotonta.  Osittain siksi, että kaikki yksilöt eivät hyödy julkisista palveluista tai rakennuksista samalla tavoin.  Yksinäinen vanhus ei hyödy uusista kouluista, urheilukeskuksista, squash-halleista tai vastaavista, eikä toisaalta nuorisolle ole välitöntä hyötyä vanhusten palvelutaloista, vanhainkodeista tai muista näiden kaltaisista.  Julkisten hankkeiden kohdalla hyötyä on todellakin hyvin vaikea määritellä.  Yksityistapauksissa hyödyn määritteleminen sen sijaan on helpompaa.  Yksilö itse, ja vain itse, kykenee arvioimaan saavuttamansa hyödyn.  Asia, josta jollekin on suunnatonta hyötyä, on jollekin toiselle hyödytön, ehkä jopa haitaksi.  Koska yksilö siis itse parhaiten pystyy arvioimaan eri hyötyvaihtoehdot  ja maksimoimaan saavuttamansa hyödyn (käytettävissä oleviin resursseihin nähden), pitäisi yhteiskunnan rakenteen olla sellainen, että mahdollisimman suuri osa päätöksenteosta tapahtuisi yksityisellä tasolla.  (Yksilökin monesti tekee virhearviointeja eikä kykene saavuttamaan suurinta mahdollista hyötyä olemassa oleviin mahdollisuuksiin nähden - joku voi esimerkiksi tuhlata lottovoittonsa typerästi ja lyhytnäköisesti ja itsekin myöntää kokeneensa voitostaan vain haittaa.  Epäonnistumisen mahdollisuus kuuluu kuitenkin osana elämään ja vapauteen,  tätä tosiasiaa ei voida muuttaa.  Joku käyttää aina onnensa, kykyjensä tai pelkän sattuman kautta lahjansa paremmin kuin joku toinen. Kaikilla elämän alueilla.) 

Kun hyödyn määrittelee joku muu kuin maksaja itse, saattaa tapahtua niin (ja usein tapahtuu), että maksaja ei saa mitään hyötyä maksuaan vastaan. Näin voi käydä esimerkiksi jollekin syrjäkylän asukkaalle, joka kyllä maksaa veroa, mutta ei saa juuri mitään vastapalvelukseksi yhteiskunnalta. Vastapalvelut ovat pieniä verrattuna kaupunkien asukkaiden saamiin.  Toisaalta joku, joka ei maksa lainkaan, voi nauttia runsaista yhteiskunnan palveluista.  Kuinkas näin?  Mahdollisuus, että maksamatonkin saa palveluja yhteiskunnalta, ei automaattisesti tietenkään ole väärä.  Maksu ei saa olla suorassa suhteessa saavutettavaan hyötyyn, sillä jos näin olisi, maksukyvyttömät jäisivät täysin vaille etuuksia. 

Vaikka itse tehty hyödyn määritteleminen ja omasta tahdosta tapahtuva hyödystä maksaminen ovatkin parasta, on eräitä tapauksia, joissa vapaaehtoisuudesta poikkeamista voidaan puolustella.  Nämä ovat yhteiskunnan kannalta välttämättömien toimintojen ylläpitoon liittyviä asioita.  Ajatelkaammepa vaikka sellaista asiaa kuin koulutus.  Se on kulttuurin jatkumisen perusedellytys.  Ilman koulutusta kansakunta ei pysty menestyksellisesti kilpailemaan olemassaolostaan muiden kansakuntien joukossa.  Tämä on niin itsestään selvää, että tuskin kukaan on asiasta vakavissaan eri mieltä. Kulttuuriarvot on siirrettävä sukupolvelta toiselle.  Ilman koulutusta yhteiskunta hajoaisi ja jakaantuisi muiden yhteiskuntien osiksi (jotka puolestaan hoitaisivat koulutuksen).  Koska koulutuksen tärkeydestä ja välttämättömyydestä käytännöllisesti katsoen kaikki ovat yhtä mieltä, on perusteltua, että koulutusta kustannetaan yhteisin varoin. 

Miksi yhteisin varoin?  Vaikka yhteinen rahoitus puuttuisikin, ei koulutus silti loppuisi.  Vanhemmat kouluttaisivat lapsensa omin varoin.  Tällöin kuitenkin lapset olisivat vanhempiensa varallisuudesta riippuen eriarvoisissa asemissa.   Köyhien vanhempien lapset jäisivät ilman koulutusta tai saisivat ainoastaan puutteellisen koulutuksen. Kuitenkaan ei vanhempien varattomuus ole lapsen syy.  On lisäksi huomattavaa, ja tämä on hyvin tärkeä seikka, että useimmat henkilöt, joita koulutus koskee, ja joille siitä on hyötyä, eivät ole ikänsä vuoksi kypsiä päättämään, haluavatko he sitä vai ei.  Moni 7- tai 8-vuotias saattaisi pitää mukavampana kotiin jäämistä kuin kouluun menemistä, vaikka myöhemmin todennäköisesti katuisikin päätöstään.  Ellei koulunkäynti olisi pakollista, vaan perustuisi vapaaehtoisuuteen, päätöksen lapsen kouluttamisesta tekisivät pääasiassa lapsen vanhemmat.  Ja he saattaisivat tehdä väärän päätöksen. 

Nykyisin alkaa olla yleisesti hyväksytty periaate, että jokaiselle ihmiselle annetaan samat mahdollisuudet opin saantiin.  Samat mahdollisuudet merkitsevät samoja taloudellisia mahdollisuuksia.  Ne toteutuvat ainoastaan yhteisellä rahoituksella.  Siten, että kukin maksaa veroa koulutuksen rahoittamiseksi.  Olisivathan useimmat valmiita maksamaan suoraan oman lapsensa koulutuksestakin. 

Tiivistetysti:  Syy koulutuksen maksamiseen verovaroin on siis se, että koulutuksen kohde, eli lapsi, ei ole vielä kykenevä itsenäisesti päättämään, haluaako hän koulutusta vai ei, ja toisaalta se, että hän ei myöskään ole syyllinen vanhempiensa taloudelliseen tilaan ja maksukykyyn.  Se, että koulutuksen tärkeys on yleisesti hyväksytty periaate, antaa lopullisen perusteen koulutuksen maksamiselle yleisesti kerättävin verovaroin. 

Muita vastaavia asioita kuin koulutus ovat sairaanhoito ja suurelta osin sosiaaliturva.  Ei nimittäin ole ihmisen vapaasti päätettävissä, tarvitseeko hän jompaa kumpaa tai molempia näistä.  Harva sairastuu vapaaehtoisesti. 

Ihminen ei myöskään juuri voi päättää, kuinka kalliiksi hänen tehokkaan hoitonsa tulisi tulla.  Köyhän ja rikkaan hoito on periaatteessa yhtä kallista.  Toisaalta jokainen voi tarutta sairaanhoitoa. 

Kun on kyse jostakin kulttuuriharrastuksesta, kukin voi vapaasti päättää, tarvitseeko hän sitä.  Teatteria, elokuvaa tai jotakin muuta kulttuurin antia.  Hänen tulisi siis myös voida vapaaehtoisesti päättää, maksaako hän näiden tuottamisesta.  Sen sijaan sairastumista ei voi vapaasti päättää. Sairaus tulee, jos on tullakseen.  Ja se voi tulla keneen tahansa.  Koska sairastumisesta ei voi vapaasti päättää, ja koska sairaus voi tulla keneen tahansa, ei kukaan voi perustella sitä, miksi hänen tulisi saada jäädä sairaanhoidon kustannusten maksamisen ulkopuolelle.  Sairauden mahdollisuus kuuluu jokaiselle.  Hoito ja siitä maksaminenkin siis. On vielä pidettävä mielessä, että sairastuminen harvoin on potilaan itsensä syy (tai no jaa...).  Olisi siis varsin kohtuutonta, että hän yksin joutuisi maksamaan sairastumisensa seuraukset.  Kustannusten jakaminen lisää kansalaisten tasa-arvoa. 

Toisin kuin sairaus, sosiaalinen hädänalaisuus saattaa joissakin tapauksissa olla asianomaisen itsensä syy mutta ei läheskään aina.  Alkoholistiperheen lasten syy ei ole se, että he joutuvat kärsimään.  Yleisinhimillinen periaate vaatii vaikeuksiin joutuneiden auttamista.  On pyrittävä tasaamiseen, vaikka siihen ei koskaan päästäkään.  Sokealle ei millään rahalla pystytä korvaamaan näön puutetta.  Kuitenkaan ei olisi väärin pyrkiä siihen, että ei ainoastaan varmistettaisi vammaisten ja sairaiden toimeentuloa, vaan taattaisiin heille jopa parempi toimeentulo kuin terveille ja kykeneville.   Keskimääräistä parempi toimeentulo kompensoisi vammasta tai sairaudesta aiheutuvia puutteita - vaikkakin, kuten sanottu, raha ei koskaaan voi korvata puuttuvaa näköä, kuuloa tai liikuntakykyä.  Terveyttä ei voida mitata rahassa.  Siispä tuskin kukaan olisi kateellinen esimerkiksi sokealle, jolle olisi annettu hieman keskimääräistä korkeampi elintaso tai hieman tavallista suuremmat mukavuudet. 

Nykymaailmassa ei tasaamisesta juuri voi puhua.  Vammaiset ja sairaat ovat usein muita huonommassa asemassa myös taloudellisesti riippumatta sosiaaliturvasta.  Heidät nostetaan aivan pohjalta, mutta ei pyritä hyvittämään heidän vammastaan aiheutunutta puutetta.  Hyvityksestä voidaan puhua vasta sitten, kun vammaisen ihmisen materiaalinen elintaso on tarkoituksella nostettu korkeammaksi kuin terveiden ihmisten keskimääräinen elintaso (sinänsä ei mikään helppo tehtävä, kun otetaan huomioon vammaisten suuri määrä ja toisaalta vammaisuuden ja sairauksien lajien ja vakavuusasteiden suuri määrä - miten mikäkin jalan tai käden puuttuminen arvioidaan rahassa). 

Asioita, joita tulee rahoittaa julkisin varoin, ovat siis sellaiset asiat, joissa kohderyhmä ei itse kykene tai voi vaikuttaa siihen, haluaako se palveluksia vai ei, ja joita toisaalta kukaan ei voi sanoa 100 % varmasti olevansa koskaan tarvitsematta.  Ensimmäisinä ja merkittävimpinä tällaisista asioista tulevat mieleen juuri edellä käsitellyt koulutus, terveydenhuolto ja sosiaalitoimi. 

Kuten jo on todettu, yhteiskunnan huipulla olijat tahtovat pitää selvän eron itsensä ja tavallisen kansan elämäntavan välillä.  He haluavat päättää mahdollisimman suuresta osasta kansalaisten tarpeita.  Ne prosentit, jotka kansalaisten tuloista menevät veroina yhteiskunnalle, ovat niitä prosentteja, joiden käytöstä päättävät vallanomistajat.  Jakaessaan rahoja takaisin (sen minkä yleensä jakavat) alamaisilleen, yhteiskunnan päättäjät päättävät minkälaiset tarpeet alamaisilla on, ja missä määrin ja millä tavalla niitä tyydytetään.  Nämä päätökset harvoin ovat samoja joita alamaiskansalaiset itse tekisivät saadessaan vapaasti päättää kulutuksestaan. 

Vallanhaltijat ovat suorastaan sairaalloisen pikkutarkasti huolehtineet siitä, että mitään kiertotietä luksuselämään ei tavallisella kansalla ole. Pieni varakas talouseliittiryhmä saa sen sijaan nauttia luksuselämästä, jos siihen kykenee.  Ja miksei kykenisi, vaikka ei se heillekään aivan helppoa ole.  Tämä superrikkaiden ryhmä on niin pieni, että se ei vallanpitäjien asemaa voi, eikä haluakaan, horjuttaa.  Tarvitaanhan sitä paitsi rikkaan malleja kansalaisten kademieltä nostattamaan.  Köyhyys ei olisi köyhyyttä, jos siitä ei jatkuvasti muistutettaisi. 

Mitään oikotietä loistoelämään ei ole.  Jos vallanpitäjät huomaavat jonkin sellaisen aukon verotusjärjestelmässä, joka mahdollistaa joillekin kekseliäille kansalaisille edes hieman arkipäiväisen harmaasta massaelämästä pakoa (mistään loistosta ei useinkaan voi vielä puhua), säädetään oitis uusi vero, joka tukahduttaa tällaisen vallanpitäjien (ja superrikkaiden) yksinoikeutta uhkaavan yritteliäisyyden.  Esimerkkejä voisi löytää monilta eri aloilta.  Loistoautojen (vähän kaukaa haetun tuntuinen esimerkki, mutta ei sittenkään, kun tietää miten paljon auto monille merkitsee - joillekin se on koko elämä) omistaminen esimerkiksi on kielletty tavallisilta kansalaisilta tekemällä niistä progressiivisella verotuksella niin kalliita, että niihin ei monella ole varaa.  Valtio sallii tällaisten autojen hankinnan vain niille, joilla todella on varaa maksaa sairaalloisen korkeat autojen hintoihin sisällytetyt verot (johtavilla poliitikoillahan loistoautot kuuluvat itsestäänselvyyksinä virkaetuihin).  Nämä muutamat autot toimivat tehokkaina kannustimina ja haaveiden huippuina (ja toisaalta masentavina muistutuksina omasta köyhyydestä ja mitättömyydestä) kansalle, joka raataa raskaan verotaakan alaisena yrittäen saada kokoon rahat edes jonkinlaiseen halpaan autoon.  Loistoautosta voi tavallinen kansalainen haaveilla korkeintaan käytettynä romuna.  Tosin kallis on aina kallis, ruosteen himmentämäkin loisto maksaa. 

Jos autovero täysin poistettaisiin tai muutettaisiin degressiiviseksi, siten, että veromäärä laskisi jyrkästi autojen hinnan noustessa, ja jos lisäksi valtio ei perisi tulleja eikä muitakaan maksuja, vaan pikemminkin toimisi itse voittoa tavoittelemattomana suurmaahantuojana, autokanta paranisi vallankumouksellisesti.  Joka pihassa seisoisi ennen pitkää auto, johon tähän saakka ainoastaan muutamilla harvoilla on ollut varaa.  Kansalaiset maksaisivat autoistaan keskimäärin samoja hintoja kuin tähänkin asti, mutta saisivat rahoilleen aivan toisenlaisen vastineen kuin aiemmin. Vaivaton tapa kohottaa kansalaisten aineellista elintasoa, vai mitä?  No, tuo nyt oli lähinnä jonkinlaista ajatusleikkiä.  Koostuuhan elintaso sentään monesta muustakin asiasta kuin hienosta autosta.  Puhtaasti materiaalinen elintasokin.  Mutta kuitenkin.  Tarkkailemalla jonkin maan autokantaa, saa yllättävän hyvän kuvan kyseisen maan muustakin aineellisesta elintasosta.  Jostakin syystä. 

Viitteitä siitä, että loistoautojen hankkiminen on tavalliselta kansalta todella kielletty, eikä ankaralla verotuksella pyritä ainoastaan valtion tulojen kartuttamiseen, havaitsee siitä, että köyhän kansalaisen ei sallita tuoda edes ulkomailta vanhaa käytettyä korkean laatutason autoa (ns. loistoautoa), vaikka hän sellaisen hyvin pystyisi ostamaankin.  Vero nimittäin maksatetaan myös käytettyä autoa maahantuotaessa, eikä se todellakaan ole pieni.  On pöyristyttävää joutua maksamaan jostakin muutamalla sadalla markalla ostamastaan autonhaaskasta satojen tuhansien markkojen vero.  Tämä on täysin mahdollista.  Monista ulkomaisista autohajottamoista saa varsin edullisesti kolaroituja tai muuten romutettuja vanhoja autonhylkyjä, alunperin kalliiden autojen hylkyjä, joista taitava hitsari ja entisöi ja vielä kovalla työllä voi saada rakennettua uljaan ajopelin.  Ellei tätä autonhylkyä maahantuodessaan joutuisi maksamaan 30 vastaavan uuden auton verosta.  Hanke kaatuu siihen.  Kiertotietä loistoon ei ole. On omistettava valtaa tai oltava rikas.  Veroviranomaiset ovat nyttemmin helpottaneet yli 25 vuotta vanhojen autojen maahantuontia.  Niissä vero määräytyy ostohinnan mukaan.  Sattuu vain olemaan niin, että monissa maissa yli 25 -vuotiaat loistoautot eivät enää olekaan autohajottamotavaraa, vaan hinnakkaita keräilykohteita, joten sellaisenkaan tuominen maahan ei ole kovin helppoa eikä halpaa.  Ja sitä paitsi:  Yli 25 vuotta vanhaa autoa pitää suurin osa ihmisistä arvottomana romuna, olipa se kuinka entisöity tai kuinka hyväkuntoinen tahansa.  Loistoauton makua siinä ei enää tahdo olla Käytännössä loisto on ja pysyy sallittuna ainoastaan valtion johtajille tai sille pienelle joukolle, joka loistan itse pystyy kustantamaan.  Käytännössä (verottajan pelosta tai muusta syystä) tämäkään ryhmä ei itselleen aivan kalleimpia autoja (esimerkiksi Rolls Royce) hanki.  Mielipuolisten verojen maksaminen ei tuntune järkevältä, vaikka rahaa olisikin. 

Jos käytettyjä autoja koskevien superverojen tarkoituksena olisi rahojen kerääminen valtiolle, olisi verot säädetty sellaisiksi, että edes joku ne maksaisi, eli että edes joku toisi käytetyn auton maahan.  Nykyisellään verojen ainoana tarkoituksena on olla esteenä vähempivaraisen hankkia itselleen edes käytettyä laatuluokan autoa.  Vero on kielto!  Ei vero. 

Vallanpitäjät eivät täysin voi estää joitakin harvoja varakkaita kansalaisia saavuttamasta lähes samaa loiston tasoa kuin mikä vallanpitäjillä on, mutta he voivat lähes täysin estää ainoatakaan kansalaista ylittämästä tätä tasoa.  Suomessa ei kukaan aja hienomalla autolla kuin tasavallan presidentti?* Koska hänen automerkkinsä ei ole Rolls Royce, ei tänne kukaan muukaan tuo kyseistä automerkkiä - ei juuri edes käytettynä.**&nbbsp;

Autot ovat vain yksi monista asioista, joissa vallanpitäjät ovat varanneet korkeimman tason yksinoikeudekseen.  Auto on vuosikymmeniä ollut yleinen statussymboli ja elintason mitta, joten se on saanut tavallista runsaampaa huomiota osakseen verotuksesta päättävien vallanpitäjien taholta. Auto havaitaan helposti, se on standardoitu tuote ja sen valvominen on helppoa. Verottajaa ei voi välttää. 

Yleensäkin pyritään rajoittamaan kaikkea yksilöllisyyttä ja yritteliäisyyttä.  Kansalaiset pyritään painamaan tasapaksuksi massaksi, jota on helppo hallita.  Ainoat, jotka oikeastaan saavat erottua massasta, ovat poliittiset johtajat (tämä nyt on ehkä vähän vahvasti sanottu, pitäisi kai sanoa, korottua massasta, sillä isot kivet korottuvat ja erottuvat hiekasta, pienet kivet ainoastaan erottuvat, jos ovat erottuakseen värinsä tai 
jonkin muun ominaisuutensa vuoksi - erottua siis saa, mutta ei korottua). Yksilöllisyys pyritään kieltämään.  Itsensä toteuttamisen rajoittaisivat poliittiset johtajat mieluusti pelkästään itselleen.  Poliittinen johto suhtautuu nuivasti (nimenomaan monet pikkuvirkamiehet, joille virka on niin sanotusti noussut päähän) yksityiseen rakenteluun, silloin kun rakentelulla pyritään luomaan jotakin persoonallista ja epätavanomaista.  Tämän ovat esimerkiksi monet erikoisautojen (Osoittaa henkistä köyhyyttä, jos ihminen ei osaa kirjoittaa tai puhua muusta kuin autoista; noista saastuttavista, uusiutumattomia energialähteitä tuhoavista, orjuuttavista ja tappavista romuläjistä, jotka vievät paitsi omistajiensa rahat, ajan ja sielun, monesti myös terveyden tai hengen, ja joille rakennetut pysäköintipaikat ja tiet tuhoavat luontoa ja lasten leikkipaikkoja ja tekevät asuinympäristöstä epäterveellisen.  Kaikesta kauheudestaan huolimatta - tai ehkä juuri siksi - auto on merkittävä yhteiskunnallinen ilmiö, eikä sitä voi sivuuttaa, ei edes poliittista valtaa käsittelevässä kirjassa.  Runsasta autosta kirjoittamista ei siis tässä yhteydessä pidä käsittää auton ylistämiseksi. 
Ei todellakaan.) rakentajat tai jonkin muun alan harrastajat havainneet. 

Harrastustoimintaa vieroksutaan.  Tai oikeammin, sellaista harrastustoimintaa vieroksutaan, joka pyrkii tuottamaan jotakin "spesiaalia", elämään väriä antavaa.  Poikkeavaa yritteliäisyyttä ei suosita.  Tiettyjä "vaarattomia" harrastustoimintoja sen sijaan suositaan; sellaisia, joissa ihminen purkaa paineensa vallanpitäjille harmittomalla tavalla, ja sellaisia, jotka vievät ihmisen kokonaan, siten, että hänelle ei jää aikaa yhteiskunnallisten asioiden liikaan pohtimiseen. 

Moneen asiaan tarvitaan lupa, useimmiten täysin turhaan.  Harrastuksiin liittyvien tarvikkeiden ja tuotteiden hintoihin on usein sisällytetty korkeita veroja.  Vallanhaltijat pitävät passiivisista alamaisista, sillä sellaisia on helppo hallita.  Passiiviset eivät liikoja ajattele. Harrastajaluonne ei ole passiivinen, hän ajattelee ja suunnittelee asioita.  Tietyissä oloissa hän saattaa olla vaaraksi vallassaolijoille.  Hänessä on kapinoitsijan ainesta.  Hän on luova ihminen eikä tyydy valmiiseen.  Siksipä vallanhaltijat pyrkivätkin saattamaan monet erityistä ajattelua vaativat harrastustoiminnat tarkan kontrollin ja luvanvaraisuuden alaisiksi.  Harrastajista pyritään kahlitsevien ja pikkutarkkojen määräysten avulla kouluttamaan nöyriä ja uskollisia valtion palvelijoita.  Heidät opetetaan alistumaan lukuisiin määräyksiin jo harrastuksensa kautta.  Pienestä pitäen. 

Kuten sanottu, kaikkea harrastustoimintaa eivät poliittiset päättäjät vieroksu.  Päinvastoin.  Mitä tahansa vähemmän aivotyötä ja keksimistä vaativaa alaa saa harjoittaa täysin vapaasti.  Siihen jopa kannustetaan. Urheilijat esimerkiksi harvoin päätyvät vallankumouksellisiksi, päinvastoin monissa heistä on hyvää poliisiainesta.  Taiteilijoissa sen sijaan on kautta aikojen ollut ajattelijoita ja vallankumouksellisia.  Eikä taiteita voi kieltää.  Ei se ole tarpeenkaan; riittää kun taiteet ja niiden 
harjoittajat valjastetaan oikean aatteen palvelukseen.  Harvoista jäljelle jääneistä toisinajattelija-taiteilijoista ei ole huolta.  He luovat vähitellen väistämättä saamallaan hullun maineella väriä yhteiskuntaan.  Sitähän se sentään tarvitsee.  Vaaratonta kiihoketta.  Osoituksen, että muu kuin virallinen ajattelu on hullua. Keskivertokansalainen ei halua erottua massasta, ei ainakaan omituisena pidettyyn suuntaan. 

Ehkä teknilliset harrastukset ovat ne, joita poliittinen valta on kautta aikojen halunnut kontrolloida kaikkein tarkimmin.  Tekniikan rajoittamisessa voidaan käyttää lähes loputtomasti erilaisia tekosyitä, sillä tekniikka on ja pysyy tavalliselle kansalle pääosiltaan mystisenä ja tuntemattomana. Rajoitukset eivät saa osakseen kansan syvien rivien kritiikkiä, ainoastaan asianharrastajien, ja heistähän ei tarvitse välittää.  Juuri heidän toimintaansahan rajoituksilla pyritään ostamaankin.  Politiikan harrastajien ohella tekniikan harrastajia pidetään kenties potentiaalisesti vaarallisimpana (tekniikan avullahan meitä hallitaan!).  Toisaalta ainoa syy teknillisten harrastusten rajoittamiseen ja kontrollointiin ei tietenkään ole pelko harrastajien kehittyvästä vallankumouksellisuudesta (itse asiassa vakiintuneissa oloissa tekniikan harrastajat eivät ole juuri sen vallankumouksellisempia kuin muutkaan), vaan eräs syy on myös se, että nimenomaan tekniikkaa harrastamalla voi kansalainen tietyllä tavoin oikotietä päästä tavoitteisiin, joihin pääsemiseksi muuten vaadittaisiin suuria varoja (esim. omatoiminen autonrakentaminen tms.). 

Rakennustoimintaa säädellään monin eri määräyksin ja lupamenettelyin. Talon on pakko olla kallis, jotta kukaan ei voisi ansiottomasti kohottaa asumistasoaan (saattaisi luulla, että tällä pyrittäisiin slummien syntymisen estämiseen, mutta pyritäänkö sillä todella?  Koska slummien peltihökkeleihin on tarvittu rakennuslupia tai muitakaan papereita?  Kaikissa maissa köyhimmistö asuu surkeissa oloissa asunnottomana tai häthätää kyhätyissä kojuissa.  Myös Suomessa!).  Jos joku keksisi tavan rakentaa loistoluokan asunto halvalla, kiellettäisiin keksinnön käyttö luultavasti pian tai ainakin se tehtäisiin verottamalla mahdottomaksi (Moni muistanee verottajan viimeaikaiset hyökkäykset tapauksissa, joissa sukulaiset, tuttavat tai aikuiset perheenjäsenet ovat auttaneet talonrakentamisessa.  Paljonhan puhutaan myös ns. kuutamourakoinnista).  Heti kun valtiovalta havaitsee kansalaisten keksineen jonkin uuden tavan materiaalisen elintasonsa kohottamiseksi, hyökätään verottamalla tämän asian kimppuun.  Kun liian 
monella havaittiin olevan kesäasunto, ryhdyttiin tätä "luksuselämään" kuuluvaa asiaa verottamaan entistä ankarammin.  Yleensä kaikki asiat, jotka luokitellaan "ylellisyydeksi", pyritään saamaan voimakkaan verotuksen kohteiksi.  Ylellisyys, kuten jo monesti on todettu, tahdotaan sallia vain valtakunnan huipuille.  Verotuksen lisäksi valtiolla on muitakin keinoja rajoittaa ylellisyydeksi katsomaansa toimintaa tai harrastusta.  Erilaiset lupajärjestelmät korkeine maksuineen tai hankaline lupaehtoineen toimivat tehokkaina rajoittimina. 

Sellaisesta aikaisemmasta elintason osoittimesta kuin esimerkiksi autosta, on vähitellen tullut jokapäiväinen käyttöesine, ja sen statusarvo on vähentynyt.  Ainoastaan kalliimmilla autoilla saattaa yhä olla statusarvoa. Onkin täysin mahdollista, että sopivassa tilanteessa autojen verotusta alennetaan.  Ainakaan vallanpitäjien vaatimus loistoelämän yksinoikeudesta ei tee estettä tällaiselle.  Eräitä viitteitä veronalentamisesta onkin ilmennyt (mm. yli 25-vuotiaiden museoautojen tuonnin osittainen helpottaminen).  Valtion pohjaton rahantarve ja julkisen sektorin paisuttaminen tosin ovat hyvin merkittävä ja jatkuva este kaikille veronalennuksille. 

Ihmiset ovat aina pyrkineet hankkimaan joitakin varallisuutta ja menestystä osoittavia esineitä tai asioita.  Verotettavaa ja rajoitettavaa tulee siis aina olemaan.  Talon, auton, loma-asunnon ja erilaisten kodin laitteiden lisäksi on kansalaisten kiinnostuksen kohteeksi noussut veneily. Mene on noussut aikaisemmasta käyttövälineestä merkittäväksi statusesineeksi.  Muinaiset varakkaiden henkilöiden automobiiliklubit ovat vaihtuneet pursiseuroiksi.  Autoilu ei ole enää mitään, se on rahvaan harrastus.  Veneily sen sijaan on jotakin,  myös ylimmän yhteiskuntaluokan mielestä.  Kun tarkastelee monien kaupunkien rannoilla kelluvaa kalliiden veneiden armadaa, voi todeta, että "rahvas" on sana, jota niiden omistajien kohdalla on turha käyttää.  Veneissä näkyy raha.  Vene on omistajansa arvon mitta. Hienon purjehdusseuran jäsenyys ja laituripaikka ei heltiä kenelle tahansa, vaan se on harvoille ja valituille rajattu arvostettu etuoikeus. 

On hyvin luultavaa, että valtiovalta tulee kiinnittämään huomionsa veneilyyn tulevaisuudessa aivan toisella tavalla kuin aikaisempina vuosikymmeninä.  Veneily (erityisesti kalliilla ja hienolla veneellä tietysti)  on monessa tapauksessa vallanpitäjien itselleen varaamaa loistoelämää, ja on täysin luonnollista, että se haluaa rajoittaa tavallisten kansalaisten mahdollisuuksia hankkia loisteliaita ja kalliita veneitä.  Verotuksellapa tietenkin.  Veneveron säätäminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin autoveron, sillä veneitä valmistetaan hyvin monissa paikoissa, ja monet voivat valmistaa veneensä jopa itse.  Ennen verottamista veneet täytyisi saada tiukan valvonnan ja rekisteröinnin alaisiksi.  On luultavaa, että veneveroa edeltävät lukuisat erilaiset määräykset, joilla niin vene kuin sen omistajakin pyritään saamaan tiukkaan valvontaan.  Ainoastaan tiukasti rekisteröidystä ja katsastetusta veneestä voidaan määritellä sopiva verotusarvo.  Kun lisäksi veneen omistaja rekisteröidään jonkinlaisella veneajokorttijärjestelmällä , voidaankin verotusta alkaa toteuttaa.  Hankkeen lopullinen toteuttaminen edellyttää tietysti suuren määrän erilaisia venepoliiseja ja verotarkkailijoita, jotka tekevät tarkastuksia vesillä liikkuviin veneisiin.  Veropapereiden ja lupien on oltava kunnossa.  Tietysti koko verotus- ja valvonta-asia naamioidaan kaikkinielevän käsitteen "turvallisuus" taakse, vaikka todellinen syy voikin olla ainoastaan loiston ja mukavuuden kitkeminen tavallisten kansalaisten elämästä.  Korkeat verot, tiukat ja pikkumaiset määräykset ja lupavelvoitteet sekä sairaalloinen valvonta- ja tarkastustoiminta varmasti vievät veneilyhalut monelta. * 

Poliittinen eliitti kuuluu epäilemättä maan suurituloisimpiin.  Tämän voi kuka tahansa havaita verokalenteria silmäillessään.  Poliittisen eliitin ongelmana on se, että toisaalta sen on rajoitettava tavallisten kansalaisten elintasoa, mutta samalla toimittava siten, että sen oma korkea taso säilyy.  Verotus koskee tavalla tai toisella useita poliittiseen johtoonkin kuuluvia.  Maiden on siis huolehdittava siitä, että heillä on riittävästi erilaisia taloudellisluontoisia etuuksia jo virkaan kuuluvana.  Tästä onkin huolehdittu hyvin.  Lisäksi poliittisten johtajien on huolehdittava siitä, että heille tulee monia muitakin tulovirtoja kuin pelkkä virkapaikka.  Tästäkin ovat useimmat huolehtineet hyvin sijoittumalla johtaville paikoille talouselämässä.  Lopuksi poliittisen johdon on huolehdittava siitä, että sen varsinainen virasta saamansa palkka (ja tietysti myös kaikki muut mahdolliset palkat ja palkkiot) erilaisine lisineen on niin suuri, että se mahdollisen veronmaksun jälkeenkin riittää takaamaan osallisuuden yhteiskunnan rikkaimmistossa.  Tästäkin on luonnollisesti huolehdittu kiitettävän hyvin.  Poliittinen johto ei todellakaan kuulu mihinkään huonoiten palkattuun ryhmään, mistään palkkakuopasta ei sen kohdalla voi puhua.  Poliittinen johto nauttii loistosta ja pitää yllä kuilua tavallisten kansalaisten ja itsensä välillä.  Loisto on erottamaton osa valtaa ja siten kuuluu vain vallanpitäjille. 

Johtajien on saatava kansalaiset uskomaan, että johtaminen on järkevää. Jos suurin osa kansalaisista pitää johtajien toimia epäonnistuneina, on johtajien asema pakostakin ainakin jossakin määrin epävarma.  Jos siis esimerkiksi taloudessa menee huonosti, on johdon keksittävä siihen uskottava selitys.  No, selityksiä onneksi löytyy, joten johdon ei tarvitse ottaa vastuuta täysin itselleen.  Voidaan puhua yleisestä lamasta, laskukaudesta sekä muista vastaavista ilmiöistä, ikään kuin ne olisivat vääjäämättömiä luonnonlakeja, joiden edessä taitavinkin ihminen on voimaton.  Kuitenkin poliittisella johdolla on lähes rajaton käskyvalta kansalaisiin sekä mahdollisuus hyvin pitkälle menekään talouden ohjailuun.  Ketä pitäisi syyttää, jos talous menee epätoivottuun suuntaan?  Eikö juuri niitä, joilla on suurimmat valtuudet talouden ohjailuun?  Jos linja-auto ajaa metsään, eikö kuljettaja joudu syytteeseen, eivätkä matkustajat, vaikka näiden matkalippurahoilla linja-auton liikkuminen onkin rahoitettu.  Politiikan linja-autossa ei ketään syytetä.  Jos välillä mennään metsään, vaihdetaan korkeintaan kuljettajaa ja jatketaan matkaa.  Matkustajilla ei ole mitään sanomista asioihin. 

Kun taloudessa ei saavuteta tuloksia, kun kansalaisten elintaso ei nouse toivottua vauhtia ja kun työttömyys jatkuu ja lisääntyy, keksitään, että ollaan jo saavutettu taloudellisen kehityksen huippu, ja että tästä lähtien ei edistystä enää tule tapahtumaan.  Vieläpä työttömyydenkin ennustetaan vääjäämättömästi lisääntyvän ja kansalaisia pohjustetaan jo ajatukselle, että työttömyys on luonnollinen ja hyväksyttävä osa tulevaisuuden yhteiskuntaa; asia, jolle ei voi eikä kannatakaan tehdä mitään.  Vallanpitäjät ovat tyytyväisiä, koska taloudellinen taantuma ja työttömyys eivät enää ole rasitteita heille.  Toistuvalla propagandalla niistä on onnistuttu saamaan asioita, joista ei voi syyttää ketään, ja joille ei kukaan voi mitään.  Vallanpitäjien asemaa huono talous ei siis horjuta (siinä määrin kuin joskus aikaisemmin).  Päinvastoin.  Tietoisuus, että keskivertokansalainen tulee iäksi jäämään matalalle elintasolle, rauhoittaa, sillä vallan edellyttämää vastakohta-asetelmaa ei enää tarvitse vaalia niin kiihkeästi kuin aikaisemmin.  Riittää kun pidetään yllä vallassaolijoiden loistoa, ja kansalaisten alempi taso pysyykin ennallaan ilman kovin suuria toimenpiteitä.  Kansa jopa hyväksyy vallitsevan asiantilan.  Mikäs sen mukavampaa ja rauhoittavampaa. 

Oli aika, jolloin taloudellinen edistys merkitsi kaikkea.  Elettiin huiman taloudellisen kasvun vaihetta.  Sen ei oletettu hidastuvan.  Elintasolla ymmärrettiin elintasoa materiaalisessa mielessä.  Suuri ja hyvä asunto, komea auto, kesämökki sekä varaa matkoihin ja harrastuksiin.  Se oli haave elintasosta.  Haave, joka monien kohdalla ei koskaan toteutunut. Kuitenkaan ei olla tyytymättömiä.  Asunto on ahdas ja asuminen muutenkin nielee kaikki mahdolliset varat.  Auto, jos sellainen on, ei ole suuri eikä komea, vaan pieni ja huono (mutta kuitenkin kallis).  Kesämökistä ei monikaan enää juuri uskalla edes haaveilla.  Tähän kaikkeen tyydytään, koska uskotaan, että parempaan ei ole mahdollisuuksia.  Poliittisen johdon ajatellaan tehneen kaikkensa.  Luonnonvarat ovat loppumassa, materiaalisen elintason rajat on saavutettu; nyt on pidettävä kiinni siitä, mitä on, uutta on turha haaveilla.  Joidenkin mieleen tosin yhä on jäänyt itämään vanha eteenpäinmenon ideologia, mutta sitä ollaan hyvää vauhtia kitkemässä. Useimmat ovatkin tällaisen ideologian jo hylänneet.  Vallanpitäjät korostavat nykyisin muita elintason alueita kuin materiaalista.  Kansalaisten on saatava kulttuuria, taidetta, nautintoja.  Heidän elämisensä laatuun on kiinnitettävä huomiota.  Avainsana tätä asiaa tarkasteltaessa on ihmiskäsitys. 

Poliittisen johtajiston (aivan erityisesti vasemmistolaisesti ajattelevan) keskuudessa vallitsee tietty ihmiskäsitys.  Katsotaan, että valtio voi tyydyttää ihmisen tarpeet.  Uskonnot on hylätty vanhanaikaisina keinoina, joihin turvautuivat vain heikot ja tietämättömät yksilöt.  Nykyisin kun ihmisen psykologiseen puoleen   on   perehdytty, katsotaan, että henkiseen hyvinvointiin voidaan vaikuttaa.  Tämän näkemyksen mukaan ihminen voi viettää onnellista elämää, mikäli hänelle on suotu tähän sopivat olosuhteet.  Jos jokin kuitenkin menee pieleen, on psykiatrien joukko valmiina auttamaan.  Ja jälleen svengaa. 

Myytti onnellisesta ihmisestä on vahva.  Kommunistit ovat tehneet siitä uskonnon.  Sosialistisessa maassa valtion tehtävänä on kansalaisen henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen.  Valtio on ainoa jumala, jolle kukin voi uskoutua ja jonka johdatukseen voi turvautua.  Ideologia on uskonto, valtio on jumala.  Valtio ei pyri pelkästään ihmisen aineellisen olemassaolon turvaamiseen, vaan toimii myös henkisenä tukena.  Itse asiassa henkinen puoli on oikeastaan tärkeämpi kuin aineellinen.  Kun kansalainen täysin antaa itsensä valtio-jumalalle, vasta sitten toteutuu myös aineellinen hyvinvointi.  Aineellinen hyvinvointi jopa jää taka-alalle, tärkeämmäksi tulee yhteinen uskonto ja yhteinen bolshevismi-jumala.  Viidakossa taisteleva vannoutunut kommunistisissi tuskin koskaan edes kuvittelee saavuttavansa taistelussaan joitakin aineellisia etuuksia.  Tärkeintä on elämän uhraaminen bolshevistiselle uskonnolle ja bolshevismi-jumalalle. 

Länsimaissa valtio ei ole aivan niin kaikkivoipa kuin sosialistisissa maissa, mutta valtion jumaluutta ollaan kiivaasti rakentamassa.  Valtio, joka vielä muutama sata vuotta sitten oli tyypillisille korpien asukkaille lähes tuntematon käsite, on kiivaiden valtiollisten lähetystyöntekijöiden ansiosta vähitellen muodostunut useimmille ihmisille tärkeimmäksi ja ainoaksi jumalaksi.  On aivan selvää, että useimmat vallanpitäjät ovat tällaisesta kehityksestä hyvillään.  Heistä on tullut valtiollisen jumalan ylipappeja, jumalallisen sanoman levittäjiä. 

Materia on monissa länsimaissa jäämässä aikaisempaa vähemmälle huomiolle Nyt keskitytään siihen mikä jumalaksi muuttumassa olevan valtion lopullinen tehtävä tuleekin olemaan.  Ihmisten henkinen hoitaminen on alkanut. 

Uuden käsityksen mukaan, on mahdollista luoda järjestelmä, jossa vallitsee harmonia ja hyvinvointi.  Pelkistettynä tämän asian voisi esittää seuraavasti:  Kunhan huolehditaan siitä, että jokainen jo lapsesta pitäen kasvaa psykologisesti parhaassa mahdollisessa ympäristössä, saa parasta mahdollista kasvatusta, välttyy haitallisilta, väkivaltaa tai muuta luonnottomuutta sisältäviltä, esimerkeiltä, saa tuntea mielekkyyttä ja vieraantumattomuutta työssään, voi nauttia täysipainoisesti kulttuurin runsaista antimista, saa hyvää psykiatrista ohjausta tai terapiaa erilaisissa vaikeissa elämäntilanteissa, kuten omaisen kuollessa tai sairauden ja vanhuuden kohdatessa sekä muutenkin elää oikean ideologian täyttämää elämää, voidaan luottavaisin mielin uskoa, että suurin osa kansalaisista selviää elämänsä läpi hienosti ja tyytyväisenä, olemisensa tarkoituksellisena, rikkaana ja täysipainoisena kokien.  Taloudellinen puoli tulee vasta tämän jälkeen. Onnellinen elämä merkitsee kykyä tyytyväisyyteen vallitsevien taloudellisten olosuhteiden edessä.  Ihmisen on muututtava, ei olosuhteiden.  Tämä on uuden valtiouskonnon perusajatus. 

Edellä esitetyn valtiouskonnon perusideologian lähtökohdan voi tavallaan ymmärtää.  Taloudellinen hyvinvointi ei tuonut (eikä ilmeisesti koskaan sinänsä pystykään tuomaan) mukanaan henkistä hyvinvointia.  Päinvastoin: Materiaalisen elintason kohotessa itsemurhien ja mielenhäiriöiden lukumäärä pikemminkin lisääntyi kuin väheni.  Jo vanhastaan on tiedetty, että tosi vaikeina aikoina, jolloin ihmisten päähuomio on keskittynyt hengissä pysymiseen, mielisairauksia ja itsemurhia esiintyy vähiten.  Vallanpitäjät ovat hyödyntäneet edellä mainittua tietoa kehittäessään uuden valtiouskontonsa ideologista perustaa.  Kun alkoi taloudellisen kasvun hidastuminen, alettiinkin entistä enemmän korostaa valtion roolia henkisen kasvun edistäjänä. 

Alunperin valtio nähtiin lähes pelkäksi taloudelliseksi järjestelmäksi (vaikkakin aina valtion toimintaan on liittynyt myös ideologis-poliittisia piirteitä).  Kansalaiselle riitti, että hän maksoi veroa ja osallistui maanpuolustuksellisiin velvoitteisiin.  Suurin osa laeista koski taloudellisia asioita.  Kansalaisten henkisestä puolesta huolehtiminen oli jätetty suurelta osin kirkon tehtäväksi.  Kirkolle kuului jopa kasvatustehtävä. Valtion palveluksessa oli varsin vähän väkeä.  Aikojen kuluessa väki kuitenkin lisääntyi valtion ottaessa hoitaakseen myös monia ei-aineellisia elämänaloja.  Taloudellinen kasvu mahdollisti lisääntyvän ei-tuottavassa toiminnassa olevien henkilöiden määrän.  Virkakoneisto alkoi paisua.  Valtaa jaettiin yhä useammalle.  Virkakoneiston kasvattaminen johti väistämättä kansalaisilta kerättävien verojen määrän huimaan kasvuun.  Edellytykset materiaalisen elintason kohottamiseen alkoivat haihtua verolippuina ilmaan.  Taloudellinen kasvu hidastui.  Tässä tilanteessa vallanpitäjät alkoivat entistä aktiivisemmin selittää, että valtion rooli ei olekaan ensisijaisesti materiaalisen elintason kohottajan, vaan elintason muiden osa-alueiden. 

Elintasokäsitettä laajennettiin nopeasti.  Jos oltaisiin pitäydytty aikaisemmassa pelkkään materiaaliseen hyvinvointiin perustuvassa elintason käsityksessä, olisi ainakin osa kansalaisista saattanut alkaa vaatia virastoissa piileskeleviä (ja veronmaksajien rahoista palkkaansa saavia!) valtavia ihmismääriä todellisen tuottavan työn ääreen.  Sellaisen työn ääreen, jossa tuotetaan aineellisia, käsin kosketeltavia, hyödykkeitä kansalaisten elintasotarpeita tyydyttämään.  Tällaisia vaatimuksia ei kuitenkaan häivyttävässä määrin ole esiintynyt, koska vallanpitäjät ovat  saaneet kansalaiset uskomaan, että nämä virastojen homepölykeuhkot itse asiassa tekevätkin kaikkein arvokkainta työtä ihmisten todellisen, henkisen hyvinvoinnin ja elintason turvaamiseksi.  Kansalaisille tuotetaan palveluja.  Heille tuotetaan kulttuuriantia, heille tuotetaan henkistä huoltoa, heille tuotetaan turvallisuutta, heille tuotetaan suojaa.  Heille siis tuotetaan juuri niitä asioita, joiden nykyisen valtio jumalakäsityksen mukaan uskotaan takaavan korkean elämänlaadun ja ikuisen onnen. 

Vallanpitäjät haluavat yhteiskunnan resurssien jaon olevan juuri edellä kerrotun, henkiseen puoleen painottuvan.  Näin sen vuoksi, että kansalaisten ei haluta vaurastuvan taloudellisessa mielessä vaan ainoastaan henkisessä.  Henkistä vaurastumista ei nimittäin oikeastaan voi mitata, eikä siis pystytä sanomaan, kuinka hyviä henkisen vaurastumisen takaajia vallanpitäjät ovat.  Taloudellisia asioita, kuten tiedetään, sen sijaan voidaan mitata erittäinkin hyvin.  Ja huonot tulokset voidaan havaita. 

Henkistä vaurastumista edistetään, koska se johtaa yhä enemmän valtion ja vallanpitäjien tahtoon alistuvaan ihmiseen.  Päämääränä on sosialistisissa maissa jo osittain saavutettu  ihmistyyppi, jolle valtio ja puolue todella ovat ainoa ja erehtymätön jumala, ja jolle valtion ja puolueen ideologia todella on ainoa ja oikea uskonto.  Vakaumuksellinen kommunisti on tyytyväinen ja onnellinen, vaikka maa olisi kuinka rappiolla tahansa. Talous ei merkitse niin paljon kuin aate.  Tämäntyyliseen, joskaan ei välttämättä kommunistiseen, ihanteeseen pyrkivät monet vallanpitäjät länsimaissakin. 

Henkinen alistuminen on väistämätön seuraus valtion kaikkialle ulottuvasta holhouksesta.  Jos ihminen löytää kadulta kulkukoiran ja ottaa sen luokseen asumaan, käyttäytyy se alussa ehkä epäluuloisesti ja vihamielisesti uutta isäntäänsä kohtaan.  Se ei tunnusta löytäjäänsä isännäkseen ja mestarikseen, vaan hautoo pakoajatuksia.  Jos isäntä tuo eläimelle päivittäin ruokaa, mutta ei millään muulla tavalla osoita huomaavaisuuttaan, eläin kyllä käyttäytyy näennäisen ystävällisesti ruokaa saadessaan, mutta ei silti kiinny isäntäänsä tai tunne kuuluvansa tälle.  Koira on valmis lähtemään kenen tahansa mukaan, jolla vain on tarjota sille parempaa ruokaa.  Sen sijaan, jos isäntä on ystävällinen koiralle, ja osoittaa tälle hellyyttä ja huomaavaisuutta, hän voittaa koiran luottamuksen, ja se vapaaehtoisesti tunnustaa hänet mestarikseen ja isännäkseen.  Isännäkseen, jonka palvelemiseen se on valmis.  Vaikka ruoastakin olisi hieman puutetta, koira ei silti hylkää huolehtivaa ja ystävällistä isäntäänsä lähteäkseen lihavampien annosten ja vieraiden ihmisten mukaan.  Aivan sama on tilanne valtion ja kansalaisten suhteissa.  Pelkkä materiaalisten tarpeiden tyydyttäminen ei tee ihmisestä vilpitöntä ja uskollista alamaista, vaan ihminen on valmis hylkäämään maansa paremman taloudellisen toimeentulon toivossa.  Sen sijaan jos kansalainen on saanut valtiolta sopivaa henkistä huoltoa, on hän sen uskollinen alamainen niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. 

Eräs syy, miksi vallanhaltijat eivät halua kansalaisten elintason liikaa kohoamista aineellisessa mielessä, on se, että korkean aineellisen elintason omistava ei ole niin altis kommunistis-tyyppiselle alistumisfilosofialle kuin henkilö, jolla ei ole kovin paljon aineellisessa mielessä. Kun on tavaraa, on myös halua päättää omista asioista.  Tavaran, materian, omistaminen edellyttää itsenäistä päätöksentekoa ja aktiivista asioihin puuttumista.  Alistujan ja omistajan rooli eivät sovi yhteen.  Näin ollen kansalaisten liian korkea aineellinen elintaso ei ole eduksi valtaa omistaville. 

Jaettu valta on varmaa.  Kun tämä tiedostetaan, voidaan havaita jälleen yksi syy vallanhaltijoiden haluttomuudelle siirtää inhimillisen toiminnan painopistettä nykyistä enemmän taloudellisten hyödykkeiden tuottamisen sektorille.  Byrokraattisessa järjestelmässähän, jossa aineellista tuottamatonta työvoimaa on paljon, on siis myös paljon niitä, joille virkojen vähentäminen olisi haitaksi joko rahatulon tai vallan vähenemisen vuoksi. Virkakoneiston vähentäminen koskisi nykyisellään lähes puolta kansalaisista.  Ei ihme, että kovin innokkaita virkamiesten häätäjiä ei helpolla löydy. 

Virkakoneiston ei voi olettaa ainakaan radikaalisti vähentyvän nykyisen ideologian vallitessa.  Päinvastoin.  Jopa työttömyyteen ehdotetaan lääkkeeksi uusien toimien ja virkojen perustamista palvelusten sektorille.  Tämä sopii erittäin hyvin siihen kuvaan, että henkisen puolen ihmisessä oletetaan todella olevan hoidettavissa valtion keinoin.  Se, että toistaiseksi lisääntynyt holhous ei vielä ole pystynyt tekemään ihmisistä vähemmän itsemurhaherkkiä tai mielenterveydeltään tasapainoisempia, ei muuta käsityksiä.  Se ei muuta niitä siksi, että useimpien vallanpitäjien pohjimmainen käsitys on aina ollutkin se, että valtio ei holhouksellaan kykene luomaan onnellista ihmistä.  Vallanpitäjille holhous ei ole onnellistamista vaan alistamista, vaikka he toisin julkisesti väittävätkin. 

Syitä aineellisen elintason käsitteen hylkäämiseen ovat siis:  Halu ylläpitää vallan edellyttämää varallisuuskuilua, halu pitää ihmiset keskivertoisina ja alistuvina, halu vetäytyä taloudellisesta vastuusta sekä halu siirtää painopiste valtiouskontoon ja ihmisten henkiseen alistamiseen aineellisen elintason tavoittelemisen sijasta. 

Väitteet, että taloudellinen edistys ei enää olisi mahdollista, ovat huonosti perusteltuja.  Oletetaan, että yksilöä ei voi henkisessä mielessä auttaa valtion toimesta, vaan että ihmisen on itsensä selvitettävä elämänsä perustavat kysymykset valitsemallaan tavalla.  Niinpä siis valtion tehtäväksi jäisi pääasiassa taloudellisen toiminnan ohjaaminen sekä eräät muut alat, jotka yleisesti hyväksytään yhteiskunnan hoidettaviksi.  Oletetaan lisäksi pitäydyttävän perinteisessä elintason käsitteessä, henkisen puolen, kuten sanottu, jäädessä kunkin itsensä huolehdittavaksi.  Yksityisen ihmisen elintaso, mitä se siis olisi? 

Periaatteessa elintasoa voidaan tarkastella esimerkiksi siten, että havainnoidaan niitä tekijöitä, joiden määrä ja laatu vaihtelevat vaurauden vaihdellessa.  Äärimmäisen esimerkin voisi löytää jostakin kehitysmaasta nälkäänäkevien parista:  Ravinto.  Elintason perusedellytys on monipuolinen ja riittävä ravinto.  Nälkäänäkeviltä se puuttuu.  Jos siirrytään tarkastelemaan niitä, joilla ravinnon tarve juuri ja juuri on tyydytetty, havaitaan, että heilläkin on vielä puutteita.  Tavallisin puute liittyy asumiseen.  Asunnot ovat pieniä ja huonoja.  Elintasoon kuuluu riittävän ravinnon ohella siis tilava ja hyvä asunto (mikä on riittävän tilava ja hyvä, onkin sitten jo erillinen määrittelykysymys).  Kun elintaso yhä nousee, ja on tyydytetty ravinnon ja asumisen tarpeet, hankitaan koteihin erilaisia työtä helpottavia ja asumista mukavoittavia laitteita sekä ajoneuvoja.  Vähitellen alkavat erilaiset harrasteetkin saada osansa. Monenlaisia harrastusvälineitä hankitaan.  Korkeimman elintason maissa kansalaiset voivat käyttää ylijääneitä varojaan matkailuun tai moneen muuhun itsensä kehittämiseen sekä kokemusten hankintaan.  Onnea materiaalisen elintason kohoaminen ei tietenkään kykene tuottamaan sen enempää kuin henkisen elintason lisääntyminenkään.  Miljonääri saattaa löytyä uima-altaansa ohjalta myrkyllinen yliannos huumeita veressään tai vastaavasti teattereista, keskusteluseminaareista, kulttuuritilaisuuksista tai näyttelyistä toiseen ravannut henkisen elintason "miljonääri" saattaa löytyä hukkuneena uuden kulttuurikeskuksen suihkulähteestä kädessään viimeisin kulttuuripoliittisen aluetoimikunnan vuosikatsaus. 

Elintason elementtien tyydyttämisjärjestys ei suinkaan kaikissa tapauksissa ole edellä kuvattu ravinto-asunto-kodinkoneet-harrasteet-matkailu, vaan kukin pyrkii toteuttamaan eri asioita omien sisäisten tärkeysjärjestystensä mukaisesti.  Tässä esitetty elintason osatekijöiden järjestys kertoo lähinnä siitä, mihin tekijään päähuomio yleensä keskittyy elintason eri vaiheissa. 

Materiaalisen elintason kukin näkee ympärillään.  Se koostuu muokatuista luonnosta saaduista aineista.  On betonia, muotoiltua kiveä, tiiltä (poltettua savea), lasia, puuta, metalleja, nahkaa, kumia, muovia (öljystä) sekä suuri määrä muita materiaaleja.  Osa on saatu suoraan luonnosta, osa keinotekoisesti jalostamalla.  Kaikki aineet joka tapauksessa pohjautuvat luonnonraaka-aineisiin. Jokainen voi tarkastella ympäristöään ja miettiä, 1 ) onko todella niin, että missään ei enää olisi materiaalisen elintason suhteen parantamisen varaa, ja toisaalta, 2) onko luonto jo niin putipuhtaaksi riistetty, että sieltä ei enää löytyisi raaka-aineita uudistusten tai korjausten tekemiseen.  Jos vastaus molempiin kysymyksiin on myönteinen, mitään ei siis todellakaan ole tehtävissä, vaan on alistuttava tosiasioiden edessä.  Jos sen sijaan vastaukset ovat kielteiset, on syytä miettiä, miksi mitään ei ole tehty tai miksi mitään ei edes aiota tehdä. 

Varsinaisesta ravinnon puutteesta ei nykyisissä kehittyneissä yhteiskunnissa onneksi monen enää tarvitse kärsiä.  Ei silti voida väittää, että asiat olisivat täydellisen hyvin, eikä mitään enää olisi tehtävissä.  Ruoan hankinta nielee yhä, varsinkin suurilta perheiltä, huomattavan osan tuloista.  Suoranaista ns. uusköyhyyttä on alkanut esiintyä eräissä kehittyneissä teollisuusmaissa.  Samaan aikaan kun röykkiöittäin maatalouden liikatuotantoa tuhotaan polttamalla, nähdään toisaalla nälkää.  Jotakin on silloin vialla.  Mikään luonnonlaki ei yleensäkään estä ravintoon yksityistalouksissa käytettävän menoerän pienentämistä.  Harvassa yhteiskunnassa eletään ravinnon tuottamisen äärimmäisillä rajoilla.  Soveltuvaa maata, vettä ja muita luonnonedellytyksiä sekä tarvittavaa työvoimaa on periaatteessa useimmissa yhteiskunnissa vielä käyttämättömänä (vaikka hyvää viljelysmaata kaikkialla jatkuvasti haaskataankin rakennusten ja maanteiden pohjiksi, sen sijaan, että järkevästi keskitettäisiin rakennustoiminta sinne, missä maa on viljelykelvotonta tai muuten huonoa).  Jopa monissa niistä maista, joissa ajoittain vallitsee suoranainen nälänhätä, on paljon ravinnon tuottamiseen soveltuvia resursseja.  Niitä vain ei osata tai voida käyttää riittävän tehokkaasti hyväksi.  Nälänhätä tai puute harvoin johtuu siitä, että kaikki mahdollinen maa, kaikki mahdollinen vesi (vaikkakin kuivuus on todellinen ongelma monilla seuduilla) ja kaikki mahdollinen ihmis- ja konetyövoima olisivat äärimmäisesti tehokkaassa käytössä täydellä kapasiteetillaan, eikä ravintoa silti pystyttäisi tuottamaan kaikille. Ravinnon puutteeseen on useimmiten syynä tuotantomenetelmien tehottomuus tai vakavat viat maan yhteiskuntajärjestelmässä.  Usein molemmat yhdessä. 

Nyky-yhteiskunnissa asumiseen kuluu hyvin suuri osa kansalaisten tuloista.  Asunto, mikäli se omistetaan, on monen arvokkain omaisuus.  Asia, jonka eteen hän on tehnyt eniten työtä elämässään (tai jonka eteen hän luulee tehneensä eniten työtä - tosiasiassa useimmat ovat tehneet suurimmman osan elämänaikaisesta työstään valtajärjestelmän hyväksi).  Asuminen on kallista, asuttiinpa omassa tai vuokra-asunnossa.  Asumistaso on monissa tapauksissa riittämätön, asutaan ahtaasti ja epämukavasti.  Miksi?  Onko kaikki mahdollinen tehty asumisen tason ja laadun parantamiseksi? 

Eikö asuntojen rakennusmateriaaleja, puuta ja kiveä, ole vaikka millä mitalla ympäristössä, ja eikö maassa ole tuhansittain ihmisiä, joilla on puute työstä, ja jotka joutilaina kuluttavat aikaansa baareissa oluttuoppien ääressä?  Mistä tässä oikein on kysymys?  Miksi asuminen on niin kallista, miksi kunnollisista asunnoista on pulaa, miksi valmiita asuntoja on tyhjillään, miksi asunnot ovat niin kalliita kuin ovat?  Tässäpä kysymyksiä. 

En väitä, että pystyisin esittämään mitään yksiselitteistä patentti vastausta edellä esitettyihin kysymyksiin, mutta pohditaanpa silti asiaa. Ratkaisisiko raha?  Eikö sitä ole tarpeeksi?  Ilmeisesti ei.  Pelkkä halu asunnon saamiseen ei vielä riitä.  Tarvitaan rahaa sen ostamiseen, rakentamiseen tai vuokraamiseen.  Ja kun tätä rahaa ei riittävän monilla kansalaisilla ole, ei asuntoja rakenneta tarpeeksi, ei niitä tarjota vuokralle riittävästi eikä (mikä tuntuu kaikkein oudoimmalle asuntopulan vallitessa) 
kalliisiin valmiisiin asuntoihin paikka paikoin löydy tarpeeksi maksukykyisiä asukkaita.  Rahan riittämättömyydestä tullaan asuntojen riittämättömyyteen.  Ja mitä vähemmän lattianeliöitä on tarvitsijoille tarjota, sitä kalliimmaksi muodostuu yhden neliön hinta.  Kysynnän ja tarjonnan laki pätee tässäkin.  Jos maa olisi pullollaan vapaita suuria loistoluokan asuntoja, tuskin kukaan maksaisi asumisestaan sellaisia pöyristyttäviä neliöhintoja kuin nykyisin monin paikoin. 

Jos raha on kaiken avain, niin miksi sitä sitten on ihmisillä niin vähän? Mihin se menee?  Veroihinko?  Kyllä, hyvin suurelta osin.  Kuvittelepa, hyvä lukija, ettet maksaisi bruttopalkastasi lainkaan veroja, vaan saisit koko potin lyhentämättömänä käyttöösi.  Miltä tuntuisi, eikö asuntosäästämisesi näyttäisikin aivan toiselta kuin tähän saakka.  Monet aikaisemmin pelkkinä haaveina olleet asiat alkaisivat näyttää realistisilta. Etkä veroa maksa pelkästään sinä, vaan talosi suunnittelijat, rakentajat, alihankkijat jne.  Ehkä etu heidän verojensa poistamisesta menisi heidän taskuunsa, mutta ei olisi mikään mahdottomuus, etteikö osa heijastuisi talosi hintaankin.  Saattaisit saada sen halvemmalla kuin nykyisin. 

Niin että, asuntoja ei siis rakenneta nykyistä enemmän osittain siksi, että valtio imee niin suuren osan taloudellisista resursseista, että ihmisillä ei yksinkertaisesti ole varaa rakennuttaa tai ostaa asuntoa.  Asuintilaa (varsinkin uutta ja hyvää) on näin ollen liian vähän suhteessa asuintilan tarpeeseen.  Tämä merkitsee korkeita asumiskustannuksia, mikä ilmenee erityisesti vuokrissa ja myös asuntojen myyntihinnoissa.  Jos asuintilasta olisi, päinvastoin kuin nyt, ylitarjontaa, ei kenenkään tarvitsisi maksaa siitä kovin korkeaa hintaa (paitsi tietysti alueilla, kuten kaupunkien keskustoissa, joissa ylitarjontaa ei rakennustilan rajallisuuden vuoksi juuri voi olla).  Tietysti asumiskustannuksiin kuuluu paljon muutakin kuin pelkkä hankkimismenojen tai vuokran maksaminen.  Lämmitys, vesi, sähkö, korjaukset ja muut palvelut maksavat.  Niistä ei koskaan päästä, vaikka asuntojen järkevällä suunnittelulla voidaankin esimerkiksi ylläpito-, kunnostus- ja lämmityskustannuksiin vaikuttaa.  Asunnon hankkimisesta johtuvat peruskustannukset ovat joka tapauksessa suurin kerrattainen menoerä. 

Asumisen kalleus vaikuttaa myös muuhun varainkäyttöön.  Asuntovelkojen 
ja korkeiden vuokrien riivaamat* kansalaiset eivät voi käyttää kovin paljon rahaa viihtyvyytensä parantamiseen tai erilaisiin harrastuksiin ja matkailuun.  Taloudellinen vapaus on minimissään.  Elämän välttämättömyydet nielevät lähes kaikki tulot.  Jos asuminen olisi halpaa ja muut kustannukset ennallaan, jäisi kansalaisille runsaasti rahaa monenlaisiin hankintoihin.  Nämä hankinnat puolestaan piristäisivät niitä tuottavaa teollisuutta ja vaikuttaisivat suotuisasti monien työpaikkojen ylläpitämiseen. 

Osittainen pullonkaula materiaalisen elintason kohottamiselle on siis asumisessa ja sen kustannuksissa.  (Helsingin Sanomat 25.10.1984: "Noin 200 000 ruokakuntaa asuu edelleen kohtuuttoman ahtaasti.  Ilman pysyvää asuntoa olevia ja ulkosalla majailevia on useita tuhansia.  Vanhuksia ja vammaisia joudutaan sijoittamaan laitoksiin, koska asuntoja ei ole." -johtaja Ulla Saarenheimo asuntohallituksesta sosiaalihallituksen seminaarissa.)  Näin siis elintaso-Suomessa.  Vallassa olijoiden kannalta tilanne, jossa asuminen on esteenä elintason kohoamiselle, on tarkoituksenmukainen.  Kansalaiset säilyvät sillä tasolla millä ovat.  Vallanpitäjät voivat rauhassa nauttia omista loistoasunnoistaan tarvitsematta suunnitella vielä suurempien ja komeampien asuntojen hankkimista elämäntasokuilun ylläpitämiseksi.  Sellaisessa alkaisivat sitä paitsi jo lämmitys-, siivous- ym:t kustannukset kohota tarpeettoman suuriksi.  Siispä ylläpidetään myyttiä jostakin ihannekokoisesta asunnosta.  Ihannekoko on juuri sellainen pieni kerrostalolaatikko, jossa yhä useammat joutuvat elämänsä viettämään, 
ja johon yhä useampi on propagandan avulla jopa saatu olemaan tyytyväinen. 

Talouden peruspiirre viimeisinä vuosikymmeninä on ollut yhä suuremman työvoiman osan siirtyminen aineellisia hyödykkeitä tuottavista tehtävistä muihin tehtäviin:  Aineettomia hyödykkeitä tuottaviin tai täysin tuottamattomiin (hyödyke on asia, josta ollaan valmiit maksamaan, jolle löytyy luonnollista kysyntää).  Kuitenkin elintaso koostuu suurelta osin materiasta.  Elintason komponentit ovat käsin kosketeltavia.  Tosin lukutaidoton ja sivistymätön, vailla korkeaa kulttuuria oleva henkilö tuskin olisi 
omalla paikallaan korkean materiaalisen hyvinvoinnin keskellä.  Jotta materiaalista hyvinvointia voisi ymmärtää, jotta siitä voisi nauttia ja jotta sen voisi säilyttää, pitää ihmisen olla tietyllä henkisellä tasolla.  Alhaisella henkisellä tasolla oleva ihminen tuhoaisi ja särkisi korkean materiaalisen tason esineitä, jos hän tällaisia saisi käyttöönsä.  Jos pikkulapselle antaa liian hienon ja vaativan lelun, esimerkiksi radio-ohjattavan lennokin tai elektroniikan rakennussarjan, hän ei osaa nauttia siitä oikealla tavalla, vaan pelkästään särkee sen.  Yksinkertainen, hänen ikäkauttaan vastaava lelu, kuten nukke tai vastaava, tyydyttäisi häntä enemmän.  Sen sijaan vanhempi ja kypsyneempi lapsi  osaa  arvostaa ja käyttää monimutkaisia leluja.  Hän ei olisi tyytyväinen liian yksinkertaiseen ja halpaan.  Aivan vastaavasti siis korkea materiaalinen elintaso edellyttää korkeaa henkistä sivistystä.  Näitä asioita ei voi erottaa toisistaan. Kun siis sanotaan, että elintaso koostuu materiasta, eikä erikseen mainita elintason henkistä puolta, ei tarkoiteta, että materiaalinen elintaso yksin olisi tai edes voisi olla mahdollinen.  Henkinen elintaso materiaalisen ohella tuntuu vain joskus niin itsestäänselvyydeltä, että sitä ei välttämättä aina tule maininneeksi. 

Elintasoa ei ihmisille juuri koskaan ole lahjoitettu, vaan kansalaiset ovat joutuneet taistelemaan oman elintasonsa itselleen (no jaa, ehkä sentään jotkut ovat saaneet elintasonsa perintönä joutumatta sanottavammin taistelemaan - toisaalta joka perii aineellisen elintason, perii kai useimmiten henkisenkin).  Näin ollen se, että on onnistunut hankkimaan tietyn materiaalisen elintason, jo sinällään useimmiten on merkki siitä, että elintason hankkijan henkinen taso on materiaalista tasoa vastaava.  Matalan henkisen tason ihmiset eivät yleensä saa hankituksi korkeaa aineellista elintasoa, tai jos yllättäen löytyneillä luonnonrikkauksilla tai joillakin muilla keinoin sen saisivatkin hankituksi, todennäköisesti eivät pitkään tulisi säilyttämään elintasoaan elleivät radikaalisti lyhyessä ajassa pystyisi kohottamaan myös henkistä tasoaan (pätee yhtä hyvin kansakuntiin kuin yksilöihinkin).  Historia osoittaa, että henkinen taso on edellytys materiaaliselle tasolle.  Harvinaisia nimittäin ovat historiassa ne tapaukset, joissa alhaisella henkisellä tasolla olevat kansat olisivat kyenneet luomaan rikkautta ja loistoa tai vastaavasti korkealla henkisellä tasolla oleva kansa olisi joutunut tyytymään kaikkein köyhimmän ja kurjimman osaan. Korkeita rakennustaiteellisia saavutuksia tai mahtavia valtakuntia eivät luoneet alhaisella kulttuurin ja tapojen tasolla olevat kansat, eikä hyvin alhaisella materiaalisen kulttuurin tasolla olleiden primitiivisten kansojen keskuudessa harjoitettu kirjoitusta tai tieteitä.  Toisaalta, vaikka korkea aineellinen taso edellyttää korkeaa henkistä tasoa, aineellinen taso myös vähitellen synnyttää ja ylläpitää henkistä tasoa.  Vaikutukset 
ovat hitaita ja epävarmoja, ja tietyt aineelliset seikat saattavat jopa alentaa vastaanottajansa henkistä tasoa.  Jos esimerkiksi alkuasukkaille, jotka eivät koskaan ole olleet tekemisissä länsimaisen materiaalisen sivistyksen kanssa, annetaan suuria määriä aineellista hyvää, oppivat nämä kenties siitä ja kohottavat henkistä tasoaan uuden tietämyksen ja taitojen myötä.  Rappeuttava puoli tulee esille siinä, että alkuasukkaat todennäköisesti omaksuvat vääriä asioita ja väärällä tavalla.  Historia tuntee monia tapauksia, joissa kokonaisia alkuasukasheimoja tai -kansoja on joutunut rappiolle tai tuhon omiksi jonkin länsimaisen uutuuden, esimerkiksi alkoholin,  tuliaseiden tai jonkin muun vastaavan vuoksi.  Materiaalinen hyvä edellyttää siis henkisiä valmiuksia.  Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, on todettava, että turruttava materiaalinen kauan jatkunut elintaso saattaa myös rappeuttaa henkistä puolta, mistä puolestaan on seurauksena materiaalisen tason vähittäinen laskeminen.  Monet rikkaat kulttuurikansat ovat historian kuluessa tuhoutuneet ilmeisesti juuri henkisen rappeutumisen seurauksena.  Henkistä puolta ei siis koskaan saisi ottaa itsestäänselvyytenä, vaan henkistä rappiota vastaan on taisteltava yhtä päättäväisesti kuin aineellista köyhyyttäkin vastaan. 

Nykyajan yhteiskunnille on ominaista yleisen sivistystason voimakas kohoaminen viimeisten sadan vuoden aikana.  Vielä viime vuosisadalla ja tämän vuosisadan alussakin vallitsi syvä sivistyksellinen kuilu hallitsevan luokan ja alistetun luokan välillä.  Hallitseva luokka oli koulutettua ja sivistynyttä ylimystöä, alistettu luokka kouluttamatonta,  osin luku- ja kirjoitustaidotonta rahvasta.  Erot näkyivät myös omistuksissa.  Hallitseva luokka oli rikasta, alistettu luokka pääosin köyhää.  Tämä oli täysin luonnollista.  Hallitseva luokka oli luonut elintasonsa korkean henkisen tason pohjalle ja tavallaan oikeutetusti oli korkeammalla varallisuuden ja materialistisen tarpeentyydytyksen tasolla kuin hallittu luokka, jonka aineellinen elintaso puolestaan vastasi sen matalaa henkistä tasoa.  Sitä, että hallitsevilla oli enemmän maallista hyvää, pidettiin tavallaan hyväksyttävänä luonnonlakina, eivätkä alamaiset siis aina nähneet tai kokeneet asiantilaa vääräksi tai epäoikeudenmukaiseksi.  Sen sijaan nykyisin, jolloin hallitseva luokka ei välttämättä ole sivistyneempi tai korkeammin koulutettu kuin alistettu luokkakaan, vallitsevaa elintason ja loiston eroa voidaan tarkastella kriittisesti.  Hallitsevalle luokalle ei periaatteessa pitäisi kuulua sen suurempaa varallisuutta tai sen parempia taloudellisia etuja kuin muillekaan.  Kansalaisten yleinen sivistystaso ja koulutustaso ovat nousseet huimasti.  Henkisiä edellytyksiä useimmilla on suurtakin maallista omaisuutta vastaavasti.  Pikkulapsesta on kasvanut iso poika (tai tyttö), joka ei enää tyydy alkeellisiin leluihin, vaan tahtoo kalliimpia ja monimutkaisempia. Mutta sallivatko hänen vanhempansa niitä hänelle? 

Kansalaisten henkiset edellytykset siis mahdollistaisivat nykyistä korkeamman aineellisen tason.  Se olisi saavutettukin, jos kansalaisten olisi sallittu vapaasti yrittää.  Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, vaan kansalaisia on kahlittu.  Kahlitsi ja on ollut valtio, vallan omistajat.  He eivät tahdo kansalaisten vaurastuvan, ja he pystyvätkin vaurastumisen estämään ankaralla verotuksella ja kahlitsevilla määräyksillä.  Kun heillä lisäksi on mahdollisuus vaikuttaa kansalaisten mieliin, eivät nämä koe tilannetta vääränä vaan hyväksyvät vallitsevat tosiasiat luonnonlakeihin verrattavissa olevina välttämättömyyksinä.  Kansalaisten henkinen taso ei kenties sittenkään ole riittävän korkea.  Vaurastumiseen aukeaa mahdollisuus vasta sitten kun kansalaisten enemmistö on tiedostanut tosiasiat, eli sen, mikä on aineellisen vaurastumisen tiellä.  Kansalaisten tulee tajuta, mitä on todellinen elintaso ja mitä epätodellinen (vallanpitäjien markkinoima) henkinen elintaso.  Kansalaisten tulee tajuta, että jos todellista elintasoa halutaan kohottaa, täytyy resursseja ohjata epätodellisen henkisen elintason puolelta todellisen elintason tuottamisen puolelle.  Kansalaisten täytyy tajuta, että todellisen elintason kohottaminen voi alkaa vasta sitten, kun poliittinen valta on siirtynyt harvoilta korkeilta johtajilta kansalaisille itselleen.  Kun kansa on saavuttanut sen henkisen tason, että se tiedostaa sekä nämä tosiasiat että vallan perimmäisen luonteen, voi alkaa siirtyminen kansan ansaitsemaan korkeampaan aineelliseen ja henkiseen tasoon. 

On suoranainen rikos, että valtavia rahasummia uhrataan valtiovallan toimesta huvitusten järjestämiseen pienelle hyvin toimeentulevalle yläluokalle, samaan aikaan kun tuhansia kansalaisia asuu metsissä tilapäisissä pahvihökkeleissä ja kymmeniä tuhansia perheitä asuu kelvottomissa asunnoissa nälkärajan tuntumassa.  Nämä hyvinvointiyhteiskunnan hylkäämät takametsien ihmiset eivät koskaan tule nauttimaan sellaisista ylemmän kansanosan huveista kuin esimerkiksi oopperasta.  Heistä kukaan on tuskin ainuttakaan kertaa elämässään käynyt oopperassa, useimmat tuskin teatterissakaan. Hienot taide- ja kulttuurilaitokset ovat vain halpa-arvoisia kulisseja todellisen kurjuuden naamiona.  Kulisseja, jotka ennemmin tai myöhemmin romahtavat ja paljastavat surkeuden koko kasvot.  Todelliseen kulttuuriyhteiskuntaan, jossa taiteet ja hengenelämä kukoistavat, päästään vain kohottamalla kaikkien kansalaisten elintaso riittävän korkealle aineelliselle ja henkiselle tasolle.  Vauras ja hyvinvoiva kansakunta synnyttää ja ylläpitää itse oopperansa ja teatterinsa ja muun taiteensa.  Eikä se ole kulissia vaan kestävää ja kauan elävää todellisuutta.  (Edellä esitetystä ei pidä vetää liian suoraviivaisia johtopäätöksiä.  Kuten jo sanottu, taloudellinen vauraus merkitsee aina myös rappion vaaraa.  Kulttuuri kehittyy kulttuurimyönteisessä ilmapiirissä, jossa henkiset arvot on riittävän korkealle arvostettu.  Tiukka materialistinen rahaan tuijottaminen tuo kulttuuri- ja taide-elämän jaloimpia puolia esille yhtä vähän kuin valtion toimesta harjoitettu pakkokulttuuri.  Insititutionaalistettu taide on usein köyhää.  Taide vaatii vapautta.  Suurimmat inhimillisen nerouden saavutukset taiteiden alalla on usein luotu sangen tavallisissa oloissa.  Köyhyys on ollut monen kuuluisan taiteilijan tuttava.  Olisiko heidän luomisvoimansa ollut sama, jos he olisivat eläneet laitostuneessa yltäkylläisyydessä?) 

Resursseja on siis siirretty ja siirtynyt aineellisia hyödykkeitä tuottavasta toiminnasta aineettomia hyödykkeitä tuottavaan toimintaan tai jopa täysin tuottamattomaan toimintaan.  Samanaikaisesti työn tuottavuus (työn tuottavuudesta puhuttaessa tarkoitetaan usein aineellisia hyödykkeitä tuottavaa työtä, aineettomia hyödykkeitä tuottavan työn tarkastelun jäädessä - siksikö että sellaisen työl;n tuottavuuden mittaaminen on vaikeampaa - vähemmälle) on lisääntynyt.  Entistä pienemmällä ihmismäärällä pystytään tuottamaan entinen määrä hyödykkeitä.  Työn tuottavuuden lisääntymistä ei olla käytetty ainoastaan aineellisten hyödykkeiden määrän lisäämiseen, vaan suuri osa siitä kapasiteetistä, mikä hyödyketuotannosta on vapautunut, onkin käytetty hyödykkeitä tuottamattomaan työhön.  Paperityö on lisääntynyt. 

Oletetaan teoreettinen tilanne asioiden tarkastelemiseksi:  On sata henkilöä.  Näistä 80 tuottaa aineellisia hyödykkeitä, 10 on yrityksen omistajia, johtajia ja toimihenkilöitä, ja 10 valtion virkamiehiä (täysin mahdollinen asetelma jostakin tämän vuosisadan alusta).  Tuotettu määrä, mikä jaetaan kaikkien sadan ihmisen kesken, on tuhat yksikköä.  Työn tuottavuus on 12,5 yksikköä työntekijää kohti.  Jokainen ihminen saa siten kymmenen yksikköä.  Aika kuluu, ja byrokratia niin valtion kuin yritystenkin sisällä lisääntyy. Tarvitaan entistä enemmän paperityöntekijöitä ja virkailijoita.  Heidät saadaan aiemmin aineellisia hyödykkeitä tuottaneiden ryhmästä.  Työntekijäsiirtojen jälkeen ainoastaan 50 henkilöä jää tuottamaan hyödykkeitä, 25 johtamaan yritystä ja 25 hoitamaan valtion paperihommia. Työn tuottavuus on kuitenkin lisääntynyt valtavasta teknillisestä kehityksestä johtuen.  Se on 25 yksikköä työntekijää kohti.  Viidenkymmenen hyödykkeitä tuottavan työntekijän voimin kyetään siis tuottamaan 1250 yksikköä, mikä kaikille jaettuna tekee 12,5 yksikköä kutakin ihmistä kohti.  Aineellinen elintaso on siis kohonnut kahdella ja puolella yksiköllä.  Ns. henkisen työn tekijöitä on jo 50 kaikista työntekijöistä.  Periaatteessa samaa kehitystä voidaan jatkaa yhä, mikäli rationalisoinnit ja teknillinen kehitys pystyvät takaamaan tuotannon kasvun.  Itse asiassa mitään absoluuttista rajaa tuotannollisessa toiminnassa olevien alimmalle mahdolliselle osuudelle ei ole.  Äärimmäistapauksessa automaattiset ajattelevat robotit voisivat hoitaa koko tuotannon. 

Jos byrokratia kehittyy nopeammin kuin tuotannon tehostuminen, voi seurauksena olla kansalaisten materiaalisen elintason laskua.  Edellä käsiteltyä esimerkkiä jatkaen voisi olettaa, että tuotannollisessa toiminnassa lopulta olisi vain 30 työvoimasta, loppujen 70 ollessa julkisen sektorin tai yritysten hallinnan palveluksessa.  Vaikka tuotannon tehokkuus olisikin lisääntynyt voimakkaasti (ollen 26,6 yksikköä työntekijää kohti), ei se olisi kyennyt korvaamaan tuotannosta hallinnan sektorille siirrettyjen henkilöiden menetettyä työpanosta, vaan kokonaistuotanto olisi pudonnut 800:aan yksikköön.  Henkeä kohti tuotettaisiin siis vain 8 yksikköä, eli materiaalinen elintaso olisi laskenut. 

Pitääkseen kansalaisten aineellisen elintason alhaisena, ja turvatakseen muut päämääränsä, julkinen valta tarkoituksella ohjaa tuotannon tehostumisen johdosta vapautuneet resurssit muuhun kuin tuotannon lisäämiseen.  Jos tuotannon tehostumisen vuoksi vapautuvat henkilöt asetettaisiin uuden lisätuotannon tuottamiseen, nousisi kokonaistuotanto ja siten aineellinen elintaso.  Edellä kerrotussa esimerkissä tämä merkitsisi sitä, että kun alunperin tuotannossa työskenteli 80 henkilöä ja hallinnossa 20, tuotannon kokonaismäärän ollessa 1000 yksikköä (10/henkilö), voitaisiin myöhemmin, tuottavuuden kaksinkertaistuttua, samaan tuhannen yksikön määrään päästä 40:llä työntekijällä.  Vapautuneita 40:ää työntekijää ei sijoitettaisikaan byrokratian palvelukseen, kuten nykyisin, vaan uuteen tuotantoon tuottamaan toiset tuhat yksikköä.  Kokonaistuotanto olisi siten alkuperäiseen verrattuna kaksinkertainen eli 2000 yksikköä.  Henkeä kohti tästä kertyisi mahtavat 20 yksikköä, joten aineellinen elintaso olisi kaksinkertaistunut. Ja. Kun tuotannon tehokkuus olisi saatu kaksinkertaistettua, olisi periaatteessa pitänyt olla mahdollista saada hallintoa tehostettua samassa suhteessa.  Eli entiset 20 henkilöä hoitaisivat hallinnon siinä missä ennenkin.  Vai miksi ATK on tullut toimistoihin? 

Edellä esitetty on tietenkin kaikkiaankin suuresti yksinkertaistettua ja yleistettyä teoriaa.  Käytäntö on sentään paljon monimutkaisempi.  Kaikkia tuotannosta vapautuneita ei ole aivan helppo sijoittaa uuteen tuotantoon.  Miljoonia muitakin ongelmia tulee vastaan, se on varmaa.  Kuitenkin suunnan pitäisi olla kohti tuottavuutta ja aineellisen elintason nousua, ei kohti tuottamattomuutta ja elintason alenemista.  Työtä se on nimittäin se tuottamatonkin työ.  Miksei saman tien tehtäisi työtä, josta saa kunnon palkankin.  Palkka, joka otetaan toisesta taskusta ja annetaan toiseen, ei ole mitään palkkaa.  Se on pelleilyä. Oleellista on, että uusi tuotanto on pystyttävä rahoittamaan ja yhtä oleellista on, että tuotetuille hyödykkeille täytyy olla kysyntää.  Niiden hinnan on myös oltava sellainen, että ihmiset voivat ja haluavat niitä ostaa.  Ongelmia on.  Ylimääräistä tuotantoa ei pystytä rahoittamaan, eikä tuotetuille esineille ehkä löydy edes markkinoita.  Lyhyesti sanottuna, tuotannon laajentaminen ei kannata.  Ajattelua onkin radikaalisti muutettava. 

Tuotannosta vapautuneelle ja tuottamattomaan toimintaan siirtyneille ihmisille maksetaan nykyisin palkkaa.  Myös täysin ilman työtä olevilla on useimmiten jonkinlaisia tuloja.  He kykenevät elämään, heillä on asunto, vaatteet ja ravintoa sekä mahdollisesti vielä jotain tämän lisäksi.  Periaatteessa kaikki nämä ihmiset, työttömät ja tuottamattomassa työssä olevat, voitaisiin siirtää uuteen tuotannolliseen toimintaan.  Palkkansa ja tulonsa he saisivat sieltä mistä tähänkin asti (mm. valtiolta ja kunnilta). Kaikki uusi tuotantotoiminta syntyisi siis tavallaan ilman lisäpalkkakustannuksia.  Syntyvät tuotteet voitaisiin näin ollen myydä niin halvalla, että ne menisivät kaupaksi (itse asiassa halpuus olisi näennäistä, sillä kansalaisethan maksaisivat tuotteiden tuottamisesta - eli työntekijöiden paikoista - veroissaan).  Tuotteet voitaisiin jopa jakaa suoraan kansalaisille (niinhän nykyisinkin aineeton, olematon tuotanto jaetaan).  Kaikki uusi tuotanto olisi ylimääräistä entiseen verrattuna, ja koituisi kansalaisten materiaalisen elintason hyväksi entisin työvoimakustannuksin.  Ainoat, mitä tarvitsisi lisätä, olisivat raaka-aineet ja energia.  Kun keskityttäisiin vähän energiaa kuluttaville työvoimavaltaisille aloille, ei tämänkään luulisi nousevan voittamattomaksi esteeksi (sammutettaisiin energiansäästön nimissä vaikka osa nykyisin järjettömästi läpi yön poltettavasta runsaasta katu- ja maantievalaistuksesta).  Suurinta muutosta vaadittaisiin lukkiutuneiden ajatus järjestelmien uudistamisessa.  Kun mieli 
kääntyy, kääntyy muukin. 

Kun puhutaan uusien tuotteiden tuottamisesta "halvalla", on tärkeää muistaa eräs seikka.  Nimittäin olemassa oleva tuotanto.  Sen tulee säilyä. Uusi tuotanto on ehdottomasti suunniteltava siten, että siitä ei ole kohtuutonta haittaa vanhalle tuotannolle.  Kun kansalaisille aletaan jakaa ilmaiseksi jotakin tiettyä tuotetta, merkitsee se konkursseja saman alan teollisuudessa, tämähän on selvä.  Taloustieteilijöillä olisikin miettimistä siinä, mitä kannattaisi uusilla voimavaroilla tuottaa.  Kun ihmisten käyttöönsä saama raha ei tämän mallin mukaan toimittaessa lisääntyisi, eivät he tavallaan voisi ostaa aikaisempaa enemmän tuotteita, vaikka niitä 
kuinka valmistettaisiinkin.  Lisääntynyt tuotemäärä edellyttäisi siis lisääntyvää rahamäärää.  Jaettaisiinko rahaa kansalaisille ja sanottaisiin, että ostakaa nyt kun kerran on, vai miten asia ratkaistaisiin, on pohdinnan arvoinen kysymys.  Joka tapauksessa:  Uutta tuotantoa ei pidä jättää käynnistämättä siihen tekosyyhyn vedoten, että "ei ole rahaa".  Piankos sitä painetaan. 

Kun muistellaan, mistä elintaso koostui, ja mietitään, missä asioissa vielä olisi parantamisen varaa, päädytään helposti asumiseen, erääseen aineellisen elintason peruskomponenttiin.  Kuten jo todettu, asunto on useimmille ihmisille kallein maallinen omaisuus.  Uutta tuotantoa voisi siis suunnata asumistason parantamiseen.  Asuntojen raaka-aineita; kiveä, puuta, savea ja metalleja, löytyy luonnosta.  Valtio jopa omistaa niitä maillaan huomattavan määrän.  Suurimittaisen asuntotuotannon käynnistämiseen olisi siis olemassa 1)valmiiksi palkkaa tai muuta tuloa nauttivaa "joutilasta" työvoimaa, 2 rakennusmateriaaleja sekä 3)suuri joukko asunnontarvitsijoita. Mitä vielä tarvitaan? 

Vallanpitäjien puheet siitä, että ei ole rahaa, ovat ahtaan ajattelun tulosta.  Hehän rahaa painavat.  Kun Saksassa 30-luvulla käynnistettiin laaja varusteluohjelma, ei sielläkään ollut riittävästi rahaa.  Sitä kuitenkin (muun hankinnan ohella) painettiin tarvittava määrä, ja vuosikymmenen loppuun mennessä oli  luotu mahtava suurarmeija.  Siinä vaiheessa kun tavoitteeseen oli päästy, ei enää ollut ratkaisevaa merkitystä sillä, miten se oli tapahtunut.  Pääasia olivat aseet.  Jos aseiden sijasta olisikin alettu rakentaa asuntoja kansalaisille, olisi lopputuloksena ollut suuri määrä asuntoja.  Kansalaisten todellisen, eikä vain bruttokansantuotteeseen perustuvan elintason olisi voitu todeta kohonneen mukavasti.  Asuntoja olisi ollut, ja tuskin niitä olisi tarvinnut ryhtyä purkamaan, vaikka aikaisempien vuosien bluffista olisikin aiheutunut vaikeuksia (ja epäilemättä olisi).  Päämäärään pyrittäessä on siis (vaikka ei nyt aivan Hitlerin Saksasta mallia katsottaisikaan) syytä luopua ahtaista taloudellisista käsitteistä.  Raha on vain paperia. 

Raha on arvotonta, ellei saatavissa ole rahan arvoa vastaavaa määrää hyödykkeitä.  (Hyödyke voi olla mikä tahansa aineellinen tai aineeton asia, jolla on julkista kysyntää, eli josta ihmiset ovat valmiita maksamaan rahaa.)  Pelkkä rahan lisääminen ilman että samanaikaisesti lisättäisiin hyödykkeitä, johtaa rahan arvon alenemiseen.  Tämänhän kaikki tietävät.  Mutta.  Jos kaikki ylimääräinen raha käytetään tehokkaaseen hyödykkeiden tuotantoon, lisääntyy hyödykkeiden kokonaismäärä jokseenkin samassa suhteessa kuin rahan määräkin.  Eli kun kansalaisille alkaa virrata ylimääräistä rahaa palkkoina ja muina tuloina (joita he saavat työskennellessään hyödykkeitä tuottavassa teollisuudessa), alkaa markkinoille myös ilmestyä tätä 
rahaa vastaava määrä tuotteita, kuten asuntoja, autoja, vaatteita jne.  Mitä tahansa, jolla on kysyntää.  Tasapaino ainakin teoriassa säilyy.  (Saksan mallin mukainen asetuotanto todellakin oli petosta, sillä sotilasaseet ovat "hyödyke", jolle ei kansalaisten keskuudessa ole kysyntää, ja jota ei ole edes tarkoitettu heille - ehkä todelliseksi hyödykkeeksi ajateltiinkin elintilaa, jota aseilla oli tarkoitus hankkia.)  Käytännössä saattaa luonnollisesti ilmetä erilaisia heilahteluja suuntaan tai toiseen, sillä talous on järjestelmä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Kuten on jo todettu, taloudellista elintasoa kohottavia hyödykkeitä, kuten taloja, autoja, maanteitä, rautateitä, laivoja jne. rakennetaan raudasta, kivestä, puusta sekä muista vastaavista luonnonvaroista ihmistyövoimalla, joka elääkseen tarvitsee ravinnon ohella juuri näitä rakennettavia aineellisia hyödykkeitä.  Raha, joka on vain pala paperia, ei saa olla esteenä aineellisten hyödykkeiden valmistamiselle.  Itse asiassa tuntuu käsittämättömältä, että joukko joutilaita ihmisiä tuskailee 
rakennusmateriaalikasan päällä sitä, että ei ole rahaa rakennustyön aloittamiseen.  Kuitenkaan rakentamisessa ei tarvita lainkaan rahaa (vai kuka on löytänyt seteleitä talonsa seinätiilien välistä?).  Jopa palkka, joka tavallisesti maksetaan työntekijöille rahana, muuttuu yleensä pian jälleen aineellisiksi tai aineettomiksi hyödykkeiksi.  Raha sinänsä on arvotonta. Ainoastaan sillä, mitä rahalla pystyy hankkimaan, on arvoa.  Siispä työntekijälle voisi periaatteessa antaa osan palkasta suoraan jonakin tuotteena.  Sellaisena tuotteena, jonka hän joka tapauksessa aikoisi ostaa rahallaan. 

Totuuden nimessä on sanottava, että yksityisen on nykyoloissa mahdotonta lähteä toteuttamaan hyödykkeinä maksettavaa palkkaa tai muitakaan kovin radikaaleja uusia ideoita (ennen pitkää hän saattaa löytää itsensä raastuvan penkiltä).  Kyllä julkinen hallinto, valtio, on se elin, jonka uudistusten tielle olisi ensiksi lähdettävä jo pelkästään siksi, että uudistukset vaativat uutta vapaampaa lainsäädäntöä.  Valitettavasti nykyinen eriarvovaltio vain sattuu olemaan uudistusten pahin este ja jarru.  Tarvitaan vallankumous! (No, sitähän tämän kirjan avulla parhaillaan valmistellaan.) 

Eräs mahdollisuus toteuttaa hyödykkeinä maksettava palkka käytännössä, olisivat erityiset hyödykesetelit.  Talon rakentaja, esimerkiksi, saisi taloseteleitä, jotka oikeuttaisivat tiettyjen, tämän ohjelman puitteissa rakennettujen talojen ostamiseen.  Seteleitä laskettaisiin liikkeelle juuri se määrä, mikä asuntoja on valmiina.  Näin ollen asuntotyöntekijöille (ohjelmassa työskenteleville siis) ei tarvitsisi maksaa lainkaan normaalia palkkaa, vaan asuntosetelit kelpaisivat.  Niillä mahdollisesti hankitun asunnonhan voisi toki halutessaan muuttaa tavalliseksi rahaksi markkinahinnan mukaan.  Kaiketi asuntoseteleille (joilla verotkin maksettaisiin) kehittyisi melko pian jonkinlainen vaihtokurssi normaaliin rahaan nähden. 

Yhteiskunnassa on muitakin aloja kuin asuntotuotanto, joissa suoran rakentamisen ohjelmaa voisi kokeilla.  Paljon on myös sellaista, jossa rakennettava asia ei ole myytävissä tai vaihdettavissa, eikä sen tekemiseen osallistumisesta siis oikein voi maksaa hyödykeseteleinä.  Monet julkiset rakennuskohteet, kuten maantiet, rautatiet ne. ovat tällaisia (tietysti niidenkin rakentamisesta voisi maksaa erityisillä veroetuseteleillä", jotka oikeuttaisivat alennuksiin - autoveroalennukset, polttoaineveroalennukset jne. - kyseisten hyödykkeiden käytössä).  Mitä muuten tulee julkisiin liikenneyhteyksiin, koskaan tuskin voidaan sanoa, että ne olisivat parhaat mahdolliset. Aina on parantamisen varaa.  Kun puhutaan liikenneyhteyksien 
parantamisesta, luonnonystävä ei voi olla mainitsematta, että yhteyksien parantaminen EI saisi tapahtua luonnon kustannuksella.  Moottoritiet, vesistöjä ylittävät pengertiet ja sillat sekä vastaavat suuret rakennushankkeet ovat rikollisen tuhoisia luonnolle ja ympäristölle.  Liikenneyhteyksiä pitäisikin parantaa kehittämällä kokonaan uusia liikennemuotoja. Erilaiset maanalaiset superliikenneyhteydet esimerkiksi (maanalainen supermetro, tunnissa valtakunnan laidalta toiselle tms.) takaisivat loputtomasti työtä.  Ahtautuneesta ajattelusta ja lyhytnäköisestä oman edun tavoittelusta olisi päästävä, ainakin silloin kun päätetään uusista liikenneyhteyksistä.* 

Ihmiset tarvitsevat muutakin kuin aineellisia hyödykkeitä.  Yhteiskunnassa tuotetaankin monenlaisia aineettomia palveluksia, joista kansalaiset vapaaehtoisesti maksavat.  Maksaminen on kannanotto hyödykkeen tarpeellisuuden puolesta.  Jos ihmiset esimerkiksi ovat valmiita maksamaan lakimiehen palveluksista, merkitsee se sitä, että lakimiehiä tarvitaan.  Kysyntä takaa tarjonnan.  Jos tarve loppuisi, maksaminen loppuisi ja palvelutkin automaattisesti loppuisivat.  Kysynnän pitäisi ohjata aineettomien hyödykkeiden tuotantoa aivan samoin kuin se ohjaa aineellistenkin hyödykkeiden tuotantoa.  Näin ehkä tapahtuukin yksityisellä sektorilla.  Julkinen sektori sen sijaan monesti vähät välittää siitä, onko olemassa todellista kysyntää vai ei.  Aineettomia palveluja voidaan tuottaa paljon yli todellisen tarpeen, varsinkin kun tuotantokustannukset voidaan maksattaa pakolla kansalaisilla.  Huomattavasti harvinaisempia puolestaan ovat ne aineelliset hyödykkeet, jotka sekä rahoitettaisiin pakolla kerätyillä maksuilla, että lisäksi jaettaisiin takaisin kansalaisille.  Yleensäkin julkisella hallinnolla näyttää olevan jonkinlainen selittämätön kammo kaikkea aineellista kohtaan.  Virkamies saa usein varsin helposti rahaa mitä älyttömimpiin "aineettomiin" tarkoituksiin (vaikka kuskattavaksi suoraan kaatopaikalle...noin hieman liioitellen sanoen), mutta jos hän sen sijaan sattuu tarvitsemaan jotakin aineellista, esimerkiksi lasku- tai kirjoituskoneen toimistoonsa tms., saattaa hän joutua taistelemaan vuosia loputonta byrokratiaa vastaan saadakseen tahtomansa. 

Vaikka ostohaluna ilmenevän kysynnän tulisikin pääpiirteittäin ohjata palvelusten tuottamista, pitää muistaa, että kaikilla palvelusten tarvitsijoilla ei ole ostokykyä. Kun siis on kyse esimerkiksi sairaiden tai vähävaraisten auttamisesta, tulee olemassa oleva tarve todeta muuten kuin normaalista kaupallisesta kysynnästä päättelemällä. 

Kansalaisten saamat hyödykkeet ovat joko omassa maassa tai muissa maissa tuotettuja.  Vieraissa maissa tehtyjä hyödykkeitä saadaan vaihtamalla niitä kotimaassa tuotettuihin hyödykkeisiin (usein hyödykkeet on vaihtohetkellä muutettu valuutoiksi, mutta myös suoraa vaihtamista tapahtuu paljon).  Kun ulkomainen matkailija käyttää erilaisia palveluja vieraassa maassa (esimerkiksi saksalaisturisti Suomessa), hän samalla antaa tämän maan kansalaisille rahaa, jonka voi ajatella olevan aineeton tai aineellinen hyödyke siinä mielessä, että se on sellaiseksi vaihdettavissa (rahalla voidaan ostaa tavaroita ja palveluja esim. Saksasta).  Jos taas kotimainen matkailija käyttää oman maansa matkailupalveluja (suomalaisturisti Suomessa), tilanne on toinen.  Palveluihin käytetty raha ei (toisin kuin ulkomaalaisturistin tapauksessa) merkitse hyödykkeiden kokonaismäärän lisääntymistä maassa.  Saamallaan rahalla kotimainen matkailupalveluyrittäjä voi toki ostaa hyödykkeitä, joko kotimaasta tai ulkomailta, mutta maassa olevien hyödykkeiden kokonaismäärä ei silti lisäänny lainkaan. Kotimaisen matkailijan turistikohteeseen tuoma raha nimittäin on jo pois 
jonkin muun aineellisen tai aineettoman hyödykkeen hankinnoista.  Toisin sanoen:  Päättäessään rahojensa käyttämisestä lomanviettoon, matkailija samalla luopuu mahdollisuudesta käyttää rahansa jonkin aineellisen hyödykkeen, esimerkiksi television, hankkimiseen.  Kaikkeahan ei voi saada, kuten tiedetään.  Jos palvelukeskus nyt käyttää saamansa rahan television hankkimiseen, ei tämä televisio ole lisäystä aineellisessa mielessä.  Se vain, sen sijaan että olisi matkailijan olohuoneessa, onkin palvelukeskuksessa. Raha on muuttanut vasta nyt muotoaan aineelliseksi hyödykkeeksi.  Ulkomaisen matkailijan tuoma raha, toisin kuin kotimaisen matkailijan tuoma, todella merkitsee lisäystä maan hyödykkeiden kokonaismäärään.  Sehän ei nimittäin ole kenenkään kohdemaan asukkaan käytettävissä ja hyödykkeeksi muutettavissa ennen kuin matkailija on sen maan rajojen sisäpuolelle tuonut ja siellä käyttänyt.  (Kaikki palvelukeskukseen tuleva raha ei suinkaan ole puhdasta tuloa, jonka suoraan voisi käyttää hankintoihin.  Todellisuudessa, hankkiakseen esimerkiksi yhden television, palvelukeskus joutuu keräämään turisteilta rahamäärän, joka heidän käytössään olisi riittänyt useiden televisioiden hankkimiseen.  Kotimaisten turistien käyttäessä oman maansa matkailupalveluja, kyse ei ole siis pelkästä materiaalisen tuotteen hankkijan ja hankinta-ajankohdan muuttumisesta, vaan materiaalisten tuotteiden hankinnasta, ja tietysti myös tuottamisesta, pidättäytymistä.) 

Edellä on ehkä liiankin monimutkaisesti yritetty selittää sinänsä yksinkertaista asiaa.  Eli:  Mitä enemmän kysyntää, ja kysynnän seurauksena tarjontaa, ohjataan aineettomien palvelujen sektorille, sitä vähemmän kysynnästä ja tarjonnasta jää aineellisten palveluiden puolelle. 

Palveluelinkeinojen ylläpitäminen vaatii työvoimaa.  Jos palveluelinkeino (esimerkiksi matkailukeskus) lakkautettaisiin, jäätäisiin ilman ulkomaisten turistien tuomaa rahaa, mutta vapautuneella työvoimalla voitaisiin tuottaa tätä rahaa vastaava määrä hyödykkeitä suoraan.  On siis vain makuasia, kummalla tavalla hyödyke tahdotaan tuottaa; palvelemalla ulkomaalaisia ja hankkimalla hyödyke heidän varoillaan vai luopumalla palvelemisesta ja tuottamalla hyödyke itse säästyneellä työvoimalla.  Kannattavuuden tulee ratkaista, kumpaa tuotantomenetelmää käytetään, ja vapaassa kilpailussa resurssit yleensä ohjautuvatkin kannattavimmalla tavalla. 

Ei kotimaisenkaan turistin palveleminen tuomittavaa ole.  Päinvastoin. Kun henkilö päättää tehdä matkan kotimaassa, hän tietoisesti uhraa osa aineellisiin hyödykkeisiin mahdollistavista rahoistaan aineettomien hyödykkeiden hankkimiseen.  Päätöksen hän tekee vapaaehtoisesti, ja kukapa muu kuin hän kykenisi maksimoimaan hänen rahoillaan saavuttamansa hyödyn.  Ei kaikki hyöty suinkaan ole aineellista, vaan aineettomiakin palveluksia ja hyödykkeitä kansalaiset tarvitsevat.  Heidän tulee kuitenkin ITSE saada päättää, missä määrin he rahavaransa haluavat jakaa aineellisten ja aineettomien hyödykkeiden kesken (nimittäin ne rahavaransa, jotka heille jää kun he ensin ovat osallistuneet kaikille välttämättömien elinpalvelujen, koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaalitoimen, maksamiseen).  Nykytilanteessa tämän päätöksen hyvin suurelta osin tekevät vallanpitäjät kansalaisten omasta tahdosta riippumatta ja monesti jopa heidän perimmäistä tahtoaan vastaan.  Aivopesutyyppisellä propagandalla on tosin suuressa määrin saatu 
ihmiset epätietoisiksi siitä, mitä he oikeastaan haluavat, ja minkä he katsovat arvokkaaksi.  Heidän tahtonsa on alistettu vallanpitäjien alaisuuteen, ja he hyväksyvät varojensa yhä lisääntyvän käyttämisen tosiasiassa hyödyttömiin, mutta propagandalla hyödyllisiksi naamioituihin tarkoituksiin,  Asioihin, joihin he eivät koskaan rahojaan sijoittaisi, mikäli saisivat itse niiden käytöstä päättää. 

Aineellisia hyödykkeitä voidaan jakaa kansalaisille vain niin paljon kun niitä on.  Tietenkään hyödykkeitä ei jaeta tasaisesti, vaan jotkut saavat enemmän ja jotkut vähemmän.  Osittain tämä epätasainen jakaminen perustuu vapaaehtoisuuteen.  Joku ei yksinkertaisesti saata välittää materiasta, vaan on keskittynyt elämän henkisen puolen vaalimiseen.  Joku toinen taas saattaa arvostaa vain aineellisia, käsin kosketeltavia asioita.  Joku saattaa olla äärettömän rikas ja maallisen omaisuuden ympäröimä, joku toinen taas niin köyhä, että hänen ainoa omaisuutensa on päällä oleva vaatekerta. Jakaantuipa omaisuus miten tahansa, perusajatus on se, että tuotteet jaetaan.  Mitä enemmän tuotteita on, sitä enemmän niitä liikenee yhtä kansalaista kohti.  Tämä on alkeistason perusoivallus, joka monesti tahallaan unohdetaan. 

Jokin suuriväkilukuinen maa saattaa kokonaisuudessaan tuottaa valtavia määriä, mutta sen asukkaat saattavat silti olla köyhiä.  Vastaavasti jokin väkiluvultaan pieni maa saattaa tuottaa melko vähän, mutta silti sen asukkaat voivat olla varakkaita.  Oleellista on tuotos asukasta kohti.  Jokin sellainen maa, kuten esimerkiksi Japani, tuottaa valtavia määriä, mutta toisaalta siellä on suuri joukko ihmisiä jakamassa tuotannosta saatua hyötyä.  Henkeä kohti ei riitä määrättömän paljon.  Jos jokin maa, jonka asukasluku on kymmenesosa Japanin asukasluvusta, pystyisi samansuuruiseen kokonaistuotantoon kuin Japani, kertyisi jaettavaa yhtä asukasta kohti kymmenen kertaa enemmän kuin Japanissa.  Materiaalinen elintaso alkaisi jo olla varsin tyydyttävä.  Mikäli siis aiotaan nostaa aineellista elintasoa, on pyrittävä mahdollisimman suureen tavaroiden tuotantoon henkeä kohti.  Suurella tavaroiden tuotannolla ei välttämättä tarvitse tarkoittaa suurta määrää, vaan suurta määrää rahallisessa mielessä.  Hyödykkeet voivat olla aineellisia hyödykkeitä tai mitä tahansa aineellisiin hyödykkeisiin kokonaismäärää lisäävästi vaihdettavissa olevaa. 

Kansasta on pyrittävä pusertamaan mahdollisimman suuri määrä ennen kaikkea aineellisia tuotteita.  Tähän on pyrittävä automatisoinnilla ja rationalisoinnilla sekä työkykyisen väestön mahdollisimman tehokkaalla hyödyntämisellä.  Nykyisin tilanne pyrkii olemaan päinvastainen.  Yhä pienempi osa kansalaisista osallistuu työelämään loppujen ollessa opiskelijoita, työttömiä, eläkeläisiä jne.  Ja mikä oleellisinta, yhä pienempi osa työelämässä mukana olevista osallistuu aineellisten hyödykkeiden tuottamiseen.  Resurssit ovat hyvin vajaassa käytössä, ja tuotantoa pystyttäisiinkin ajattelutavan muutoksella ja ennakkoluulottomuudella nostamaan moninkertaiseksi.  Jaettavaa olisi huomattavasti nykyistä enemmän.  Vallanpitäjät eivät tällaista kuitenkaan halua, vaan päinvastoin tukevat kehitystä, jossa tuottavasta toiminnasta siirtyy työvoimaa tuottamattomaan toimintaan. Tärkeintä ei näytä olevan työn laatu vaan yleensä työ.  Pääasia on, että  jotakin tekee ja saa siitä palkkaa.  Samantekevää, onko työstä hyötyä kenellekään.  Joissakin tapauksissa on jopa menty niin pitkälle, että suorastaan vaaditaan, että yhteiskunnan varoin työttömillä teetettävä työ EI saa olla tuottavaa.  Saman linjan mukaisia - ja siten elintason edellytyksiä  heikentäviä - ovat ehdotukset tuhansien uusien virkojen perustamisesta työttömille. 

Jokainen tuottamaton ihminen syö jonkun tuottavan ihmisen työn tuloksia. 
Hän pukeutuu jonkun tuottavan ihmisen työn tuloksiin, hän asuu jonkun tuottavan ihmisen työn tuloksissa, hän matkustaa jonkun tuottavan ihmisen työn tuloksissa.  Tiivistäen:  Kaikki aineellinen, mitä hän käyttää elämässään hyväkseen, on jonkun muun, tuottavassa toiminnassa olevan tekemää.  Itse hän ei ole tehnyt mitään jaettavan aineellisen hyvän lisäämiseksi.  Hän on tavallaan loinen, mutta ei omaa syytään.  Hän tekee työnsä vilpittömästi parasta tarkoittaen ja uskoen työnsä tuloksiin (tai kyllä moni tuottamattomassa työssä oleva itsekin sisimmässään myöntää tekevänsä tarpeetonta työtä).  Kuitenkin hän on tuottamaton loinen, joka elää toisten tuotannon 
varassa. 

Jos eräänä aamuna kaikki kuntien virkamiehet jäisivät kotiinsa, mitä tapahtuisi?  Elämä jatkuisi lähes ennallaan.  Useimmat ihmiset söisivät, asuisivat ja eläisivät kuten ennenkin.  Jos lehdet eivät virkamiesten kotiin jäämisestä kirjoittaisi, tavallinen kadunmies tuskin moneen päivään huomaisi koko asiaa.  Sen sijaan jos kaikki maanviljelijät tai kuljetustyöntekijät tai kauppiaat lopettaisivat työnsä, seuraisi ennen pitkää huomattavia muutoksia useimpien ihmisten elämässä.  Hoikkuus saattaisi tulla muotiin, kun ihmiset eivät enää saisikaan totuttuja ruoka-annoksiaan 
lähikaupoista.  Jos maanviljelijät jatkaisivat lakkoaan, laihtuisivat kansalaiset edelleen kuollen lopulta nälkään, elleivät keksisi jotakin omavaraista ruoanhankintakeinoa (esimerkiksi maatilojen pakkohaltuunottoa). Tuottamattoman ja tuottavan työn eron havaitseekin parhaiten kuvittelemalla, että kyseistä työtä ei enää tehtäisikään.  Mitä seuraisi?  Mitä tuottavampaa työ on, sitä vakavampana sen puute yleensä koetaan.  Toisaalta mitä tuottamattomampaa työ on, sitä helpommin sen puutteeseen mukaudutaan. Eräiden tuottavien töiden, kuten opetustyön, vaikutukset näkyvät vasta varsin pitkän ajan kuluttua työn tekemisestä, samoin työn lopettamisen seuraukset olisivat nähtävissä vasta myöhemmin.  Eräät näennäisesti tuottamattomilta vaikuttavat työt, kuten esimerkiksi lääkärin tekemä työ, osoittautuvatkin lähemmin tarkasteltaessa tuottaviksi; aiheuttaisihan niiden poisjäänti suuria vaikutuksia ihmisten elämään.  Toisaalta on olemassa näennäisesti tuottavia töitä, esimerkiksi matkamuistojen tai muun rihkaman valmistaminen, joita kumminkaan moni ei jäisi kaipaamaan, vaikka ne lopetettaisiinkin (lääkärin työ on tuottavaa senkin kriteerin mukaan, että lääkärin palveluksista ollaan aina tarvittaessa valmiit maksamaan). 

Entäpä sellaiset asiat, kuin esimerkiksi tuotteiden suunnittelu ja markkinointi.  Nehän eivät varsinaisesti näytä tuottavan mitään aineellista. Kuitenkin ne liittyvät tuotantoon.  Eräs tapa arvioida jonkin toiminnan tuottavuutta, onkin tarkastella sen vaikutusta tuotantoon.  Jos toiminta edistää tuotantoa, se tavallaan voidaan katsoa tuottavaksi toiminnaksi. Mainostaminen ja markkinointi siis ovat tuottavaa toimintaa siihen rajaan saakka, jolloin niistä saatava tuotantoa lisäävä hyöty on suurempi kuin niistä aiheutuvat tuotannollista toimintaa rajoittavat kustannukset. Yleensä mainonnan ja markkinoinnin kustannukset tuotantoelämässä automaattisesti säätyvätkin taloudellisimmalle tasolle.  Samoin on laita suunnittelukustannuksissa.  Yritykset eivät juuri suunnittele huvikseen, vaan tähtäyksenä on tuotannon ajanmukaistaminen ja tehostaminen.  Mainostaminen ja suunnittelu voivat olla myös maksullisten palvelusten tuotantoa halukkaille ostajille.  Tuotantoa siis mitä aidoimmassa merkityksessä. 

Jos todellakaan ei enää ole mitään tekemistä, vaan ajatellaan oltavan aineellisessa mielessä äärimmäisessä huipussa, josta ei millään inhimillisillä ponnistuksilla enää pystytä etenemään parempaan, voidaan jatkaa vallanpitäjien viitoittamaa suuntaa, jossa konkreettinen työnteko lopetetaan, ja siirrytään pelkkään tekemiseen, toimintaan, jossa pääasiana eivät ole hyöty tai tulokset, vaan puuhailu toisarvoisten asioiden parissa.  Tätä linjaa edeten voidaan siirtyä maksamaan ihmisille ns. kansalaispalkkaa pelkästä olemisesta, tai siirtää mielekästä työtä vailla olevia kansalaisia hyödyttömään palkalliseen tyhjäntekemiseen.  Kaiken tämän myötä voivat kansalaiset lopullisesti haudata haaveensa materiaalisessa mielessä paremmasta tulevaisuudesta, samalla kun vallanpitäjät voivat lopullisesti haudata pelkonsa oman etuoikeutetun asemansa kaventumisesta.  (Kansalaispalkka ei sinänsä ole vastustettava asia, kunhan se toteutetaan siten, että se ei vierota ihmisiä tuottavan työn teosta.  Siis ei:  oleskelusta palkitaan, työnteosta rangaistaan, vaan: oleskelusta palkitaan, työnteosta palkitaan vieläkin enemmän.) 

Jos myönnetään, että vielä ei ole saavutettu kaikkea mahdollista, ja että vielä voidaan edetä kohti korkeampaa elintasoa (aineellisen elintason absoluuttista ylärajaa ei oikeastaan ole olemassa, paitsi sosialistisessa ajattelussa, jossa alarajan, vallitsevan olotilan ja ylärajan määrittelevät vallassaolijat), täytyy ajattelussa tapahtua suunnaton muutos.  Kaiken itsestään kannattamattoman aineettomien hyödykkeiden tuottamisen on annettava tasaantua luonnollisiin mittoihinsa.  Julkista sektoria, nimenomaan 
sen byrokraattista ja tuottamatonta puolta, on vähennettävä radikaalisti. Kaikki kansalaisissa piilevä vapaa työpotentiaali on saatava käyttöön.  Ei saa olla ainuttakaan, joka suinkin haluaisi tehdä työtä, mutta jolla sitä ei olisi.  Nuoret, opiskelijat, työttömät, kotiäidit, eläkeläiset, vanhukset, kaikki, jotka suinkin haluaisivat lisäansioita tai vaihtelua toimettomuuteensa, on saatettava työmahdollisuuksien piiriin.  On luotava sopivia työmahdollisuuksia eri ryhmille.  Joillekin lyhytaikatyötä, joillekin osa-aikatyötä, joillekin vapaavalintaisena aikana ja vapaavalintaisina määrinä tehtävää työtä, joillekin lisätyötä, joillekin tilapäistyötä.  Kaikkea työpotentiaalin käyttöä on tuettava, eikä esimerkiksi verotus saa olla sellainen, että se estäisi tai rajoittaisi jonkin ryhmän työntekoa.  Työnteosta on palkittava, ei rangaistava.  Toisaalta, ketään ei vastoin tahtoaan pidä pakottaa sen enempää tuottamattomaan kuin tuottavaankaan työhön. 

Lienee turha mainita, että uutta valjastettua työvoimaa ei tietenkään pidä sijoittaa muuhun kuin nimenomaan hyödykkeitä tuottavaan tai hyödykkeiden lisäämistä palvelevaan toimintaan.  Työn on maksettava itse itsensä ja vieläpä tuotettava voittoa.  Toisaalta työvoimaa voidaan kyllä tietyissä määrin sijoittaa myös tuottamattomaan välttämättömyystoimintaan, mikäli tällä tavoin voidaan vapauttaa kyseisestä toiminnasta tehokasta työvoimaa tuottavaan toimintaan.  Yleensäkin työvoiman käyttö tulisi mahdollisuuksien mukaan suunnitella siten, että kuhunkin työhön sijoittuisi mahdollisimman sopiva henkilö.  Lähinnä pitäisi ajatella kokonaistuottavuutta.  Kokonaistuottavuuden kannalta on esimerkiksi nurinkurinen tilanne, jossa nuori ja terve henkilö tuhlaa voimavarojaan tyhjänpäiväiseen ja "liian helppoon" työhön, samanaikaisesti kun vanha ja sairas henkilö painiskelee raskaan ja vaativan työn alla, joutuen ennenaikaiselle sairaseläkkeelle.  Jos nuori ja vanha voisivat vaihtaa töitä, olisi kokonaistyöpotentiaali suurempi. Käytännössä työn vaihtaminen tietenkään ei usein tule kysymykseen, mutta koulutus ja työjärjestelyt voitaisiin jo alun alkaenkin suunnitella siten, että vaihdon tarvetta ei myöhemminkään tulisi. 

Mahdollisuuksia elintason parantamiseen on vielä hyvin paljon.  Kansalaisten on vain muutettava heihin iskostettu:  "Kaikki tehtävä on jo tehty" tai "kaikki mitä on voitu, on jo tehty" -asenne "Olemme vasta elintason kohottamisen alussa" -asenteeksi.  Tällainen radikaali muutos ei onnistu, ellei kansa ensin päätä vapautua sortajistaan.  Vallan on kuuluttava kansalle. 

Monet kokevat luonnonsuojelun ja tehokkuusvaatimuksen toisensa pois sulkevina ilmiöinä.  Mutta onko näin?  Onko toiminta, joka tuhoaa omat toimintaedellytyksensä ja lopulta itsensä, tuottavaa?  Eikö pikemminkin päinvastoin.  Kun tässä esitetään vaatimus tehokkaasta ja tuottavasta toiminnasta, ei sillä tarkoiteta, että toiminnan pitäisi olla luonnonvaroja lyhytnäköisesti riistävää tai muuten luontoa tuhoavaa (kuten nykyinen teollisuustoiminta ja eläminen monelta osin on).  Näennäisen tehokas toiminta, joka kuitenkin tapahtuu luonnon ja ympäristön kustannuksella, ei loppujen lopuksi olekaan tehokasta vaan päinvastoin tehotonta.  Tehottomuus tulee esiin vasta myöhemmin, kun lopulliset laskut lankeavat maksettaviksi.  Luonnon riistämisellä ja ryöstämisellä saatetaan saada komean näköisiä tuloksia (esim. ylilannoittamalla peltoja erilaisilla keinoaineilla), mutta ei kauan (lannoitteet valuvat pohjavesiin ja tappavat ihmisiä).  Ennemmin tai myöhemmin hinta on maksettava.  Todellista tehokkuutta on se, että pystytään elämään sovussa luonnon kanssa ja takaamaan elinympäristön säilyminen myös tulevaisuudelle.  Koskematon ja puhdas luonto on kaikkein korkeinta elintasoa.  Sitä ei pidä vaihtaa mihinkään halpa-arvoisempaan. Luonnon puolesta toimimisen ei tarvitse olla toimimista tuotannollista tehokkuutta vastaan, vaan pikemminkin tehokkuuden puolesta.  Kaikkihan tietävät, että vanha, väljä, huonosti säädetty ja tehoton moottori sekä kuluttaa että saastuttaa enemmän tuottamaansa tehoon nähden kuin uusi ja kunnossa oleva moottori.  Sama pätee koko tuotantokoneistoon. 

Vaikka edellä onkin korostettu materiaalisten hyödykkeiden tuotannon tärkeyttä, ei pidä kuitenkaan luulla, että ne ainoastaan merkitsisivät elintasoa.  Ei.  Valtavakaan määrä erilaisia materiaalisia hyödykkeitä ei vielä   merkitse  kiistattoman korkeaa elintasoa.  Materiaaliset hyödykkeet pelkästään luovat pohjan elintasolle.  Kun ihmisen kaikki tulot eivät mene ravintoon, asumiseen tai muihin perustavaa laatua oleviin aineellisiin hankintoihin, silloin vasta elintason rakentaminen oikeastaan voi alkaa.  Ihminen voi lisätä vapaa-aikaansa ja jättää aikaa enemmän harrastuksille. Hän voi matkustella, kehittää itseään jne.  Korkea materiaalinen elintaso on siis todellakin ainoastaan pohja kokonaisvaltaiselle elintasolle.  Tilanteessa, jossa perustavaa laatua olevat materiaaliset tavoitteet joko ovat toteutumatta, tai juuri ja juuri toteutuvat niellen henkilön kaikki varat ja kaiken ajan, on turha puhua korkeasta elintasosta.  Edes pohjaa korkealle elintasolle ei tuollaisessa tilanteessa ole olemassa. 

Jos joku väittää, että ihmiset eivät haluaisi vaurastua, menköön katsomaan kioskien edustoille, kun   he  palauttavat   lotto- ja veikkauskuponkejaan.  Kyllä halua on.  Julma tosiasia on, että ihmiset eivät koskaan saavuta aineellisten tarpeidensa ylärajaa, vaan haluavat yhä lisää ja lisää.  Joten siitä vaan esteet pois ja hommiin.  Kyllä mahdollisuuksia vielä on.  Ikävä vain, että korkea elintaso ei vielä merkitse samaa kuin onnellisuus.  Miten onnellisuus saavutetaan, onkin jo toinen juttu.