Kuljen persianlahtelaisen öljykaupungin basaarialueen souqin labyrinttikujia täysmustiin hunnuttautuneena. Matkustan Helsingissä 6:n raitiovaunussa Arabiasta kotiin ja etsin musliminaista. Istun tutun rautatieaseman puisella penkillä kasvot kokonaan peitettynä ja peilaan islamia suomalaisten silmin.
Olen päässyt outoon ihmisen asemaan: minä näen kaiken ympärilläni, mutta minua ei näe kukaan.
Islam seuraa minua. Lennän ensitapaamiseeni islamilaisen hunnun kanssa vahingoissa. Odotan ystävättäreni kanssa Moskovan lentokentän transithallin kalseilla muovipenkeillä jatkolentoa Intian New Delhiin. Lento Keski-Aasian muslimialueiden ja Tashkentin kautta käy ilmatilan vuoksi mahdottomaksi.
Kapteeni kertoo, että teemme välilaskun Arabiemiraattien pääkaupunkiin Abu Dhabiin.
Abu Dhabin kentällä Arabian niemimaan helle löyhähtää kasvoille ja hassusti pukeutuneet miehet muistuttavat ala-asteen joulukuvaelman kylpytakkiin ja froteepyyhkeeseen pukeutunutta Joosefia. Sisällä lentokenttärakennuksessa penkillä istuu rivi naisia, jotka ovat pukeutuneet mielestäni mustaa jätesäkkiä muistuttaviin asuihin.
Hämmennys ja pelko eli ennakkoluulot ja tietämättömyys täyttävät mielen, ja olen rehellisen huojentunut jatkaessamme matkaa kohti Intian niemimaata. Tietämättä, että tästä taakseni jättämästä hämmentävästä kaupungista oli tuleva kotikaupunkini useaksi vuodeksi.
Kuva hunnutetuista alistetuista musliminaisista asuu minussa vielä sitkeästi silloisessa Bombayssa, jossa kokomustiin pukeutunut nainen ja valkoiseen kaapuun ja päähineeseen pukeutunut mies istuutuvat Colaban turistikuppilan nurkkapöytään ja tilaavat parasta.
”Persianlahden ökyarabeja”, minulle kuiskutellaan. ”Voi naisparkaa”, muistan tuolloin hymähtäneeni.
Reilun vuoden kuluttua seison oranssi keinokuituinen uniformu liimautuneena päälleni hotellin respassa Abu Dhabissa. Tietämättäni olen ”alentunut” aasialaisten ja entisten itäblokkilaisten kanssa samoihin riveihin, joten joudun kuuntelemaan avoimia kysymyksiä siitä, miksi suomalaisena olen suostunut näin alhaiseen ja matalapalkkaiseen työhön.
”Halvassa” ammatissa työskentelevänä naisena kohtaan sen, miten brittien juurruttama luokkayhteiskunta toteutuu Lähi-idässä. Liinapäinen arabimies tivaa avoimesti palkkaani ja ehdottaa itsevarmasti, että pienen palkankorotuksen houkuttamana lähtisin hänelle ”töihin”.
Tilanne raukeaa, kun tiskin taakse hoippuu lempiasiakkaani, vanha lempeäkatseinen beduiinimies, joka ottaa silloin tällöin hotellihuoneen, viipyy aikansa ja palaa sitten takaisin aavikolle. Jäljelle jää vain nippu huonepalvelulaskuja, joissa lukee: Heineken, Heineken, Heineken.
Keskipäivän rukouksen Dohrin jälkeen nostan puhelimen luurin, johon amerikkalainen naisasiakas lataa leveällä etelävaltioaksentillaan: ”Madam, voisinko saada laskuumme etukäteen hieman käteistä respasta. Minun on heti päästävä lääkäriin, ja mieheni on kaupungilla. Hänellä on kaikki rahamme.”
Muutamassa minuutissa respan luukulle levähtää valtava jenkkinainen metrikaupalla huntua yllään. Väkevä puhe hunnun takaa saa mietteliääksi: Amerikan täti sulautuneena arabikulttuuriin vaiko islam amerikkalaisessa naisessa? Uskonto ei kaiketi katso passiin.
Välikohtaus toisen hotellin aulassa saa minut jo hieman horjuttamaan käsitystäni alistetuista huntunaisista ja eteeni välähtää ensi kertaa kuva siitä, miksi arabikulttuurissa uskotaan, että naisen mukana yhteiskunta joko seisoo tai kaatuu.
Paikallinen mustavalkoinen pariskunta riitelee isoäänisesti aggressiiviselta kuulostavalla arabian kielellä. Huntuun pukeutunut nainen sättii ilmiselvästi ja isoeleisesti miestään, ja intialainen siirtotyöläinen, pieni nöyrästi palveleva vastaanottovirkailija, kutistuu entistäkin pienemmäksi ja nöyremmäksi. Määrätietoinen vaativa nainen saa kaiketi tahtonsa läpi ja marssii edellä hissiin.
Jään ihmettelemään, mihin hävisi se alistettu nainen.
Avioiduttuani afrikkalaisen muslimimiehen kanssa alan seurata huntujen maailmassa eläviä sisältä mutta sivusta. Vähitellen kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta opin sisäistämään naisen käyttäytymissäännöt, joiden lähtökohdat, sisällön ja tarkoituksen ymmärrän vasta vuosia myöhemmin. Avioeron ja Suomeen paluuni jälkeen.
”Käske uskovien miesten pitää katseensa kurissa ja varjella siveyttään, sillä se on heille sopivinta. Jumala tietää, mitä he tekevät. Ja käske uskovien naisten pitää katseensa kurissa ja varjella siveyttään, olla näyttämättä sulojaan muille kuin aviomiehelleen, isälleen, apelleen, pojilleen, poikapuolilleen, veljilleen, veljenpojilleen, sisarenpojilleen, naispuolisille tuttavilleen, orjilleen ja niille miespalvelijoilleen, joilla ei ole enää haluja, tai lapsille, jotka eivät vielä tiedä mitään naisten hävystä. Heidän ei myöskään tule tömistellä jalkojaan kiinnittääkseen huomiota salassa oleviin suloihinsa. Kääntykää kaikki katuvina Jumalan puoleen, uskovaiset, jotta menestyisitte”, luen Suomen talvessa pyhän Koraanin Valon suurasta (Koraani 24:30-31).
”Profeetta, sano puolisoillesi, tyttärillesi ja uskovien vaimoille, että he panisivat vaatteen päänsä yli. Tämä on parasta, jotta heidät tunnettaisiin siveiksi eikä heitä häirittäisi. Jumala on Anteeksiantava, Armelias”, kirjoittaa Ryhmien suura (Koraani 33:59).
Arabikulttuurin sisällä minulle kerrotaan, että arabinaiset kokevat olevansa suojassa huntujen takana. Suojassa miltä? Miesten katseiltako? Ylpeänä ajattelen, että miksi ihmeessä naisen on otettava vastuu miehenkin seksuaalisuudesta. Myöntämättä, että käytännön elämä olisi paljon helpompaa, jos yrittäisi elää maassa maan tavalla.
Aurinko korventaa joka aamu, kun kävelen kotipihan poikki ja sotken mustat kenkäni loputtomaan hiekkaan, joka kulkeutuu tuulen mukana aavikolta kaupunkiin.
Naapurissamme asuvat afgaanisiirtotyöläiset lävistävät minut joka kerta katseellaan, johon on vaikea tottua.
Kotona Afganistanissa pataaniheimon naiset katselevat maailmaa talebanien määräyksestä kärpäslätkää muistuttavan ristikon takaa, joten länsimaalaisiin vaatteisiin pukeutuneena viestitän kaiketi olevani vähintään puolialastonta riistaa.
Hunnut alkavat kiehtoa minua yhä enemmän, ja vaikka en voisi millään kuvitella pukeutuvani moiseen itse, haluan tietää, mitä niiden takana on. Miksi ne herättävät niin paljon tunteita ja mihin perustuu niiden mystisyys ja salaperäisyys?
Miksi jokainen kerta, kun huntuun pukeutunut nainen lähestyy minua, tunnen hänestä lähtevän ylvään arvokkuuden ja samalla jonkinlaisen oman alastomuuteni? Miksi koen, että ihollani jokin kääntyy vastakarvaan? Ikään kuin huntu pakottaisi minut näkemään, kuinka riepoteltavana olenkaan maailman turuilla.
Persianlahden poukamassa löydän oivallisen tarkkailukohteen. Abu Dhabin Naistenrannalla on naisten freezone. Paikka, jonne on pääsy vain naisilla, tyttölapsilla ja alle 7-vuotiailla poikalapsilla. Se on ainoa tietämäni julkinen paikka, jossa arabinaiset heittävät hunnut päältään ja paljastavat itsensä.
Rikkaiden puolisot ajavat kiiltävillä luksusautoillaan rannan parkkipaikalle ja riisuvat mustat huntunsa takapenkille. Naiset istuvat keskenään suolaisen veden vesirajassa lapsilauma ympärillään, juttelevat, syövät eväitään, harjaavat ja hennaavat toistensa hiuksia tai käsiä, nyppivät kulmakarvojaan ja nauttivat ilmiselvästi olemisestaan yhdessä ja naisena.
”Oletko naimisissa?” musliminainen kysyy minulta englantia murtaen. ”Olen”, vastaan lyhyesti auttavan arabiankieleni turvin huomaamatta itse, kuinka puen pikkuhiljaa ylleni näkymätöntä huntua.
Päivä päivältä on yhä ahdistavampaa selitellä, miten vaikea minun on mieltää muslimivaimon osaa itseeni. Ja miten kuitenkin katselen lähes kateellisena musliminaisia, jotka touhuavat yhdessä omassa naisten maailmassaan, johon miehillä ei ole pääsyä.
Seuraan lukemattomina viikonloppuina ihania arabinaisia rannalla ja tunnen itseni maailman ulkopuolisimmaksi ja yksinäisimmäksi naiseksi. Olennoksi, joka ei kuulu itään eikä enää edes länteen. Arabimailla en pääse sisään naisten maailmaan ja koti-Suomen sinkkunaisen elämä tuntuu vieläkin vieraammalta.
Kahlaan hartioita myöten silmiä kirvelevässä vihertävänsinisessä vedessä ja tutkin musliminaisten maailmaa. Puhetulva, nauru ja veden loiske kantautuvat Persianlahden pintaa, ja auringon tuoksu iholla ja pysähtynyt kiire saavat oloni hetkittäin jopa kotoisaksi. ”Shueija, shueija, pikkuhiljaa”, erotan tutut sanat arabinaisten puheesta.
Naiset pulahtavat veteen Nanson yöpuvun näköinen vaate yllään. Uimapuku, puhumattakaan bikinit, eivät ole aina suotavaa edes naisten kesken. Puolialastomuudesta, ja sitä kautta ruumiin ja laihuuden palvonnasta, ei ole tullut arabimailla epäjumalaa siinä määrin kuin lännessä.
Yrityksistäni huolimatta en löydä edelleenkään tietä musliminaisen elämään. Jään auttamatta vieläkin ulkopuoliseksi, mutta alan uskoa, että ei voida puhua islamilaisesta naisesta yhtenä käsitteenä eikä vaahdota musliminaisen asemasta länsimaalaisten kriteereistä käsin.
Ei siis voitane myöskään olettaa, että huntu ja nainen on yhtä kuin alistettu.
Yritän seuraavaksi raottaa harson taakse vierailemalla muslimeiksi kääntyneiden länsimaalaisten naisten luona. He ovat naimisissa eri arabimaista lähtöisin olevien muslimimiesten kanssa. Osalla on lapsia, osa on työelämässä, osa käyttää omasta vapaasta tahdostaan huntua ja osa ei.
Haastattelunauha pyörii tuntikausia, ja islam alkaa avautua aivan jonain muuna kuin idässä vaanivana vaarana tai naista alistavana patriarkaalisena dogmina.
Keski-ikäinen hymyilevä brittinainen avaa kotinsa oven ja ohjaa minut arabialaisittain sisustettuun olohuoneeseen. Avioliitto pohjoisafrikkalaisen miehen kanssa on kuljettanut häntä islamin mailla Marokosta Arabiemiraatteihin.
Muslimiksi kypsyminen tapahtui hänelle avioitumisen jälkeen, shueija shueija, sisäinen prosessi vaati vuosia eikä siihen häntä kukaan pakottanut.
Hunnuttautuminen seurasi luonnollisesti perässä.
Pyydän häntä osoittamaan yhdellä lauseella sen, mitä islam hänelle on. Nainen kaivaa pienen sinikantisen kirjan ja avaa : ”Hän ei ole osa meitä, joka ei osoita myötätuntoa nuorempiaan kohtaan eikä tunne kunnioitusta vanhempiaan kohtaan.” Silmät loistaen nainen ojentaa minulle lahjaksi kirjan, jonka kanteen on kirjoitettu: A Day With the Prophet.
Amerikkalaisen kauneushoitolan ovella tulvahtavat permanenttiaineen, ihoöljyjen ja hiuslakan tuoksu. Ulko-oven kilpeen on tekstattu: American Beauty Salon Centre, sisäänpääsy vain naisille. Asiakkaana on niin arabeja, aasialaisia kuin länsimaalaisiakin. Kukaan ei peitä hiuksiaan eikä kasvojaan, sillä naisten kesken siihen ei ole tarvetta.
Paikan omistaja saapuu hieman myöhässä pukeutuneena mustaan huntuun. Hän on iso jenkkinainen, joka sitaisee hunnun päältään. Alta paljastuu kaunis koristeellinen arabimekko, jota amerikkalaisnainen kantaa ylväästi.
Filippiiniläinen aputyttö tarjoilee meille kahvia, ja omistaja alkaa kertoa elämäntarinaansa.
Kuten kaikki tapaamani naiset, hän on löytänyt islamin pitkän etsinnän tuloksena. Syvällinen ihminen ja ajattelija perustelee näkemyksensä rauhallisesti, kertoo kokemistaan ennakkoluuloista ja niiden yläpuolelle pääsemisestä. Hän on naimisissa paikallisen arabimiehen kanssa, mutta kääntyi islamiin jo ennen avioitumistaan.
”Islam ja kristinusko ovat itse asiassa hyvin lähellä toisiaan. Ainoa suuri ero, joka sinun on hyväksyttävä tullessasi muslimiksi on se, että Jumalalla ei ole poikaa”, hän kertoo luopumisestaan Jeesuksesta Kristuksesta, joka silti tunnustetaan islamissa yhdeksi profeetoista.
Pyydän myös häntä valitsemaan tekstin, joka kuvaisi parhaiten hänen suhdettaan islamiin. Hän kirjoittaa paperille Koraanin Vilpittömän uskon suuran: ”Sano: Hän, Jumala, on yksi, Jumala, Ikuinen. Ei Hän ole siittänyt eikä syntynyt, eikä Hänellä ole ketään vertaista.” (Koraani 112:1-4)
Seison korkeassa rakennuksessa marmoriseinäisessä rappukäytävässä ja soitan jykevän koristepuuoven ovikelloa. Pitkä näyttävä amerikkalaisnainen avaa oven ja ohjaa minut kotiinsa, jossa vuoden vanhassa hameessani tunnen itseni kovin nukkavieruksi.
Nainen on pukeutunut säädyllisesti, mutta kalliisti, kodin ulkopuolella hän pukeutuu mustaan vartalon ja kasvot kokonaan peittävään asuun, abayaan ja burkhaan.
”Opiskeluaikanani San Franciscossa kiinnostuin islamista, löysin siitä vastukset kaikkiin niihin kysymyksiin, joihin mikään muu uskonto ei ole kyennyt vastaamaan. Käännyin itse vapaaehtoisesti muslimiksi ja aloin hunnuttautua”, hän kertoo.
”Kun tuli aika miettiä avioliittoa, halusin löytää ehdottomasti miehekseni muslimin. Ystävieni kautta sain tietää jordanialaisesta aviomiehestäni, ja sovimme järjestetystä avioliitosta”, nainen jatkaa.
Tapaamani naiset muistuttavat kaikesta siitä islamissa olevasta kauneudesta, minkä olen jo tavallaan oppinut aviomieheltäni. Kunnioituksesta, jakamisesta, nöyryydestä, vieraanvaraisuudesta ja muista muslimien elämäntavoista, joita on helppo noudattaa, kunhan ne on ensin omakseen ottanut.
Islam ei ole monimutkainen uskonto, kunhan sen oikeudet ja velvollisuudet on hyväksynyt omaan elämäänsä, kunhan on oppinut ymmärtämään, että islamilainen kulttuuri ei ole yksilökeskeinen, vaan perhe-, suku- ja yhteiskuntakeskeinen.
Vierailut naisten luona avaavat minussa uskalluksen ottaa enemmän selvää islamista ja musliminaisista. ”Islamiin kasvaa pikkuhiljaa”, minulle kerrotaan.
Vaikka en koskaan kasvanut islamiin, sen vaikutus on eittämättä jättänyt jälkensä ajatteluuni ja tapaani hahmottaa koko maailmaa.
Länsimaalaistuneen hotellin uima-altaan baarissa selailen paikallista päivälehteä, joka kirjoittaa tutuksi tulleista aiheista: palestiinalaisten sorrosta, Irakin kansan kurjuudesta, Afganistanin sisäisistä ristiriidoista, OPECin kokouksista, Yhdysvaltain kaksinaismoralismista Lähi-idän politiikassa, Israelin kieroilusta, Balkanista, Tshetsheniasta, Keski-Aasian kautta leviävästä fundamentalismista, Moskovan huolesta, Iranin uusista tuulista, huumekaupasta, Pakistanin ja Intian kärjistyneistä väleistä, Kashmirista, Sudanista ja tietenkin Osama bin Ladenista.
On turvallista selailla päivänvarjon alla päivänpolitiikkaa lehdestä, jossa islamin oppeja sirotellaan uutis- ja taloussivujen väliin. Islam-sivulta nousevat silmieni eteen Koraanin lauseet: ”Ei uskontoon pakoteta, vaan hurskas ja harha ovat selvästi erillään.” (Koraani 2:256)
Lukiessani varmistun, ettei myöskään huntuun islamin oppien mukaan pitäisi ketään pakottaa. Niinpä lisääntyvä sisäinen ahdistukseni ja oman näkymättömän huntuni pukeminen ylleni ei liene myöskään tulosta siitä, että joku olisi minut siihen pakottanut. Kukaan muu kuin minä itse tai pelko minuuteni menettämisestä.
Koska hunnut eivät jätä minua rauhaan, päätän ylittää kynnyksen ja hunnuttautua. Nousen amerikkalaisnaisen kanssa souqin pienen huntuputiikin kapeita puurappusia yläkertaan, jossa vaalean kokolattiamaton päällä hiiviskelevät ystävälliset naismyyjät esittelevät minulle erilaisista materiaaleista tehtyjä abayoita, hihallisia edestä sidottavia kaapuja, jotka peittävät kädet ranteisiin ja jalat nilkkoihin saakka.
”Ostan edullisimman mitä teiltä löytyy”, muistutan, sillä tiedän, että maassa myydään rikkaille jopa tuhansia markkoja maksavia huntuja.
Abayan lisäksi kokonaisuuteen kuuluvat päähuivi sheela sekä kasvohuntu burkha, toiselta nimeltään niqab. Sopivat kappaleet käsivarrellani seuraan myyjää verholla eristettyyn pukukoppiin, jossa hän opastaa minua kädestä pitäen, miten kukin vaatekappale kuuluu laittaa ylle.
”Madam, onko tämä ensimmäinen kerta, kun hunnuttaudutte”, nuori maahan muuttanut arabinainen kysyy hyväksyvä ilme kasvoillaan. ”On kyllä”, vastaan enkä halua kertoa, etten suinkaan ole kääntynyt muslimiksi, vaan että uteliaisuuteni ei ole jättänyt minua rauhaan .
Poistun putiikista ensimmäistä kertaa elämässäni hunnuttautuneena. On pyhän paastokuukauden ramadanin ensimmäinen päivä, ja olen kuin ensimmäistä kertaa eläessäni ihmisten eteen heitetty objekti.
Joudun opettelemaan hetkessä aivan uudenlaisen tavan hahmottaa maailmaa ja itseäni siinä, sillä kaikki ajatukset ja tunteet, joita tähän mennessä olen lapsesta saakka tottunut pitämään ominani ja joita olen käynyt läpi suhteessa omaan olemassaolooni, pyrkivät pintaan.
Kuka minä olen?
Hunnuttautuminen on todellakin sisäinen prosessi. Se on hyvin suuri prosessi, koska siihen liittyy niin paljon voimakkaita tunteita. Tunteita, jotka meillä länsimaalaisilla on historian, kulttuurien ja uskontojen välisten väärinymmärrysten värittämiä. Harva meistä on niistä täysin vapaa.
Kävelen pitkin souqin kujia egyptiläisten elektroniikkakauppiaiden, srilankalaisten kangaskauppiaiden, pakistanilaisten kenkäkauppiaiden, libanonilaisten parfyymikauppiaiden ja intialaisten kultakauppiaiden ohi ja yllätyksekseni kukaan ei tunnu kiinnittävän minuun mitään huomiota.
Päinvastoin, ne miehet, jotka yleensä luovat minuun ”miehen katseita”, painavat nyt päänsä alaspäin kävellessäni heidän ohi. Jään miettimään, johtuuko se kunnioituksesta ja siitä, että uskovia miehiä kehotetaan luomaan katseensa maahan naisen ohi kulkiessa vaiko siitä, että paljaat nilkkani ja sandaalien välistä pilkottavat punaiset varpaankynnet vetävät miesten katseet.
Poikkeamme kimaltelevaan kultakauppaan, jossa varakas amerikkalaisystäväni hiplailee kultakäämejä ja tinkii intialaismyyjän kanssa sopivaa hinnanalennusta. Seison jäykkänä vieressä ja katson itseäni kultakaupan peilistä. En näe siellä ketään.
Kävelen lähistöllä olevaan ostoskeskukseen, jossa saan osakseni huomattavasti enemmän kunnioitusta kuin aiemmin hunnuttautumattomana. Nuori arabimies aukoo minulle oven ja palvelu on ystävällistä. Aiemmin kokemani tungettelevainen ja oman intimiteettisuojan rikkova käytös on poissa: huntu todellakin takaa koskemattomuuden.
Hyppään taksiin. Lukemattomia kertoja olen tuntenut, kuinka afganistanilaisille ja pakistanilaisille taksikuskeille hunnuttautumaton nainen on usein silmäpelin ja kaikenlaisen epämääräisen vihjailun kohde.
Istuminen taksin etupenkille ei tule kuuloonkaan ja takapenkilläkin saa usein osakseen häkellyttäviä katseita peilin kautta, joka on sopivasti väännetty katsekontaktiasentoon takapenkkiläisen kiusaksi.
Istun tuttuun tyyliin taksin takapenkin oikealle puolelle, vasemman puolen ovi kun on lukossa turvallisuussyistä.
Kuski kohtelee minua kunnioittavasti, enkä saa osakseni minkäänlaisia tungettelevia kysymyksiä katseista puhumattakaan. Siitäkään huolimatta, että peili on jälleen väännetty sopivaan asentoon.
Huvittuneena muistelen toisenlaista taksimatkaa, jonka aikana afgaanikuski innostui kyselemään avioliittoni kuulumiset yksityiskohtia myöten. Saadessaan tietää, että olin naimisissa muslimin kanssa, hän totesi riemuissaan: ”Muslim men f******* too much, European men no f******.”
Islam on hyvin seksuaalimyönteinen uskonto. Seksin tulee kuitenkin rajoittua pelkästään avioliiton sisälle. Huntua käytetään myös seksuaalisuuden ilmentymänä.
Paikallisen mainostoimiston kahvihuoneessa libanonilainen kristitty nainen väittää minulle, että hunnut ovat pelkästään seksuaalisten pelien väline.
”Mitä itse luulet miehen mielessä heräävän, kun hän näkee kadulla naisesta vain kauniit tummat silmät, jotka osaavat flirttaamisen taidon”, nainen kyselee.
Kasvot peittävä huntu tuo in cognito -aseman. Siihen liittyvä koskemattomuuden tabu takaa sen, että huntuun pukeutuneelta ei voida vaatia kasvojen paljastamista. Tämän vuoksi huntua luonnollisesti käytetään myös väärin, myös rikollisiin puuhiin.
Abu Dhabissa hotellin respan ohi kulkee huoneisiin miesten käsipuolessa hunnuttautuneina lukuisia venäläisiä prostituoituja, vaikka laki sanoo jotain aivan muuta. Hiljattain kaksi brittiläistä tv-toimittajaa ylitti Pakistanin ja Afganistanin välisen rajan pukeutuneina afgaaninaisten burkha-asuihin.
Esimerkkejä löytyy, eikä mielikuvituksella liene rajoja.
Jätän hunnut toistaiseksi taakseni ja palaan Suomeen. Pitkän talven ja mustan kesän taituttua kaivan vaatekomerostani pölyttyneen huntuni. Kynnys on kasvanut yhä korkeammaksi: haluan tietää, miten Suomessa suhtaudutaan hunnuttautuneeseen suomalaiseen naiseen.
Ensimmäisenä nousee primitiivinen ajatus: entä jos saan turpiini?
Arabialaisen taustamusiikin soidessa liimailen nilkkoihini ja kämmenselkiini lasten purkkapaketista irrottamiani hennatatuointeja. Kulumalla lähtevät tatuoinnit ajavat asian, ja jatkan somistautumista pukemalla itseni samalla tavalla kuin minulle oli peilin edessä opetettu.
Bussipysäkillä kohtaan ensimmäiset somalinaiset, joille sanon tutut ”taikasanat”: ”A-salaam-aleikum, rauha olkoon kanssanne.”
Nuoret naiset vastaavat ystävällisesti, ja pysäkillä olevat suomalaiset eivät tunnu reagoivan juuri mitenkään.
Bussimatkalla vastapäätäni istuva suomalaismies on kiinnostunut minusta ja islamista. ”Miksi halusit kääntyä muslimiksi?” hän kyselee hyvin ystävällissävyisesti.
En halua kertoa hänelle, että kyseessä on yhden sortin testi, että haluan tietää, miten suomalaiset reagoivat ja opettaa heille suvaitsevaisuutta.
”Maailmaan mahtuu kaikenlaista, jokaisellahan meillä on vapaus valita”, vastaan hänelle.
Helsingin keskustassa kävelen kadut, kaupat ja rautatieaseman ristiin rastiin. Lauantai-iltapäivän ruuhkassa Stockmannin tavaratalossa saan osakseni katseita, jopa tuijotusta, mutta kukaan ei mielestäni osoita minua kohtaan vihamielisyyttä.
Istun tarkoituksella rautatieaseman asemahallin kellon alla suoraan uloskäyntiä vastapäätä ja seuraan ihmisten reaktioita.
Joudun myöntämään, että ehkä minulla itselläni oli alun alkaen paljon voimakkaammat asenteet ja tunteet huntua kohtaan kuin suomalaisilla yleensä. Tai sitten kyse on siitä, ettei ihmisillä ole aikaa eikä kiinnostusta pysähtyä moisen ilmiön edessä. Ja miksi pitäisikään pysähtyä? Onhan islam jo vuosia ollut näkyvä osa suomalaista yhteiskuntaa.
Juuri kun olen lähtemässä eteenpäin, viereeni istuu väljähtyneeltä viinalta lemahtava herrasmies. Hän katsoo käsissäni olevia tatuointeja ja sitten silmiäni, jotka olen paljastanut kasvohuntuun kuuluvan harson takaa, jonka voi halutessaan nostaa pään yli.
”Sinulla on kauniit silmät, miksi haluat peittää kauneutesi?” hän kysyy minulta.
Nälkä. Kävelen lähistöllä olevaan pizzaravintolaan. Henkilökunta palvelee minua erittäin ystävällisesti, ja saan eteeni annoksen katkarapupannupizzaa.
Viereisistä pöydistä yritetään olla kiinnittämättä minuun huomiota, kun yritän tottumattomana työntää hunnun seasta pizzaa suuhuni. Kotimatkaksi riisun hunnut ja palaan takaisin länsimaalaisten maailmaan.
Kuluu kaksi vuotta. Kohtaan hunnutettuja naisia lähes päivittäin Helsingin kaduilla, kaupoissa, raitiovaunuissa ja metrossa. Jokainen kohtaaminen muistuttaa siitä, mitä Arabian niemimaalla minulle oli kautta rantain vihjailtu: islam tulee muuttamaan koko maailmanjärjestyksen.
11.syyskuuta 2001 tuijotan televisioruutua, joka tuo silmieni eteen yhä uudelleen New Yorkin pilvenpiirtäjien ja yhden historian aikakauden lopun.
Mieleeni nousee kysymyksiä: Miten mahtaa nyt käydä maailman muslimien? Puhkeaako idän ja lännen välinen pitkään muhinut paise vihdoinkin ja jos puhkeaa, johtaako se parempaan, suvaitsevaisempaan ja moniarvoisempaan maailmaan? Onko tämä väistämättömältä tuntunut kriisi tullut opettamaan meitä ja jos on, niin olemmeko valmiita ottamaan sen opetukset vastaan?
Nyt jos koskaan tarvitaan tietoa ja ymmärrystä siitä, että kristinusko ja islam sisältävät enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Terrori-iskujen jälkeen meidän suomalaistenkin on pakko alkaa tutustua tuohon vieraaseen maailmaan.
Eteemme on nyt levitetty kartta, jota kukaan ei voi enää ohittaa. Se on islamin kartta, joka kattaa yli miljardi ihmistä.
Vajaa kaksi viikkoa terrori-iskujen jälkeen valmistaudun elämäni ensimmäiseen moskeijavierailuun. Aion tavata suomalaisia muslimiksi kääntyneitä naisia Helsingin Munkkiniemen Al-Iman Moskeijassa. Kunnioitussyistä minua pyydetään peittämään hiukseni moskeijan seinien sisällä. Se tuntuu täysin luonnolliselta.
Päätän pukea ylleni punaisen arabialaisen pitkän mekon galabeijan ja peittää hiukseni huivilla jo kotoa lähtiessäni, sillä haluan tietää, onko suhtautuminen musliminaisiin muuttunut terrori-iskujen jälkeen.
Musliminaiset ovat kertoneet minulle, että iskujen jälkeen monien elämä on käynyt vaikeammaksi. Nyt joudun kohtaamaan myös omat pelkoni. Kotona peilin edessä vaihdan muutamaan otteeseen muslimivaatteet länsimaisiin, sillä epäilys ja pelko alkavat saada minusta otteen.
Mitä minä pelkään? Sitäkö että naapurit leimaavat minut muslimiksi, että minut julkisesti nöyryytetään solvauksin vaiko yleensäkin sitä, mitä muut minusta ajattelevat?
Löydän itsestäni vieläkin tarpeen selitellä, että en minä oikeasti ole muslimi, tämä on vain testi. Ja loppujen lopuksi: onko sillä merkitystä, jos joku luulee minun tunnustavan vierasta uskontoa.
Metrossa istuessani huomaan ihmisten välttelevän vaivaantuneen oloisena katsettani. Tällä kertaa en ole piilossa kasvohunnun takana, vaan kasvoni ovat täysin paljaina ja persoonani tunnistettavissa. Yhtään tuttua tai edes puolisellaista ei tule vastaan, mutta olen varautunut siihenkin. En aio selitellä, miksi olen näin pukeutunut.
Musliminaisen huivissa olen tavallaan hyvin alasti. Täyshunnuttautuneena olin in cognito, nyt olen oma itseni, joka on julkisesti pukeutunut islamin näköisesti. Vasta nyt huomaan, miten rohkeaa hiusten peittäminen muslimihuivilla on Suomessa. Se on vahvojen naisten viesti ympäristölle: me olemme muslimeja ja ylpeitä siitä.
Keskustassa Kolmen sepän patsaan lähistöllä soivat Perun ja Ecuadorin rytmit. Lauantai-iltapäivän ruuhkassa seison ihmisjoukossa ja rekisteröin, kuinka ohi kulkevien katseet pomppaavat vaivautuneina pois minusta.
Samassa muistan, miten pienenä luulin suvaitsevaisuuden olevan sitä, ettei saa tuijottaa. Kohdatessani erilaisuuden; kehitysvammaisen, narkkarin, spurgun, juutalaisen, neekerin, sokean, homoparin tai transvestiitin käänsin heti katseeni pois, etten vaan loukkaisi heitä. Kysymättä heiltä itseltään, miten he itse haluavat tulla kohdatuiksi.
Istuessani moskeijan vintillä naisten ja lasten osastolla en enää mieti niinkään sitä, miten nämä suomalaiset musliminaiset ovat pukeutuneet, vaan pikemminkin sitä, miten he käyttäytyvät, miten kohtelevat kanssaihmisiään ja mitä heillä on kerrottavanaan.
Riisun pikkuhiljaa näkymättömän hunnun yltäni.
Kuuntelen pikkuhiljaa, shueija shueija.
Julkinen uskontunnustus
10 vuotta sitten helsinkiläinen Isra Lehtinen oli todella outo ilmestys. Suomalainen valkoihoinen siniharmaasilmäinen nainen, joka käveli kaupungin kaduilla verhoutuneena islamilaiseen huiviin.
Tänä päivänä suomalaisia musliminaisia on jo yli 400 eri puolilla maata. Yksi asia ei ole edelleenkään muuttunut: ennakkoluulot.
Naiset saavat yhä osakseen vihamielisiä katseita, kuulevat mitä sekavampia kommentteja tyyliin ”hurahtanut” tai ”uskonpetturi”. Isra Lehtistä solvaukset eivät ole pysäyttäneet, vaikka se usein on ollutkin vaikeaa.
”Joskus minä tuijotan takaisin samalla mitalla ja siihen se yleensä loppuu. Välillä on kuitenkin raskasta, kun täytyy olla varuillaan julkisilla paikoilla. On vähän sellainen ”silmät selässä” -olo”, Suomen islamilaisen yhdyskunnan lehden An-Nurin (suom.Valo) päätoimittaja toteaa.
Puhelin pärähtää Isran kodissa Herttoniemessä. Se on kaunis suomalainen koti arabialaisittain maustettuna.
Kodin seinille on ripustettu arabiankielisiä pyhän Koraanin lauseita, ja makuuhuoneen seinää peittää tekstiili, joka kuvaa muslimien pyhintä paikkaa: Mekan suurta moskeijaa ja Kaaban temppeliä.
Oranssi, turkoosi, musta ja kristallinkirkas rukousnauha on ripustettu keittiön oven viereen. Kodissa on suomalaisissa puitteissa leijuva islamin henki.
Tuorein An-Nur on juuri tullut painosta ja kiinnostuneet kyselevät, miten, mistä ja milloin sitä saa. Isra vastailee tottuneesti kaikkeen, mikä liittyy islamiin ja muslimien elämään Suomessa.
Suomenkielistä puhetta värittävät arabiankieliset tervehdykset ja lausahdukset: Al hamdulillah, Jumalalle ylistys ja A-salaam-aleikum, rauha olkoon kanssanne.
Yksinhuoltajaäiti Isra tarjoilee keittiössä kalaa 6,5-vuotiaalle tyttärelleen Somayalle. Egyptiläisiä geenejä saanut elohopeainen tyttölapsi on saanut kotoa eväät islamiin.
”No se, että kaikilla naisilla on aina huivi päässä ja ne ei käytä meikkiä”, tyttö kuvaa musliminaista.
”Ja jos ne kyselis multa, miksi mulla on huivi, vastaisin, että no kun mulla on eri kansa ku teillä.”
Isra on hämmentävä sekoitus harrasta musliminaista ja suomalaista feministiä. Rehevä puhe, iloinen nauru ja anteeksipyytelemätön olemus yhdistettynä islamin vaatimattomaan ulkoiseen käyttäytymiseen ja hartauteen. Hän on An-Nurin äänitorvi, Valon kantaja.
Kotonaan Isra on pukeutunut kuten kuka tahansa suomalaisäiti: pitkään hameeseen ja t-paitaan. Kodin ulkopuolella häntä ei koskaan nähdä ilman pään, kaulan ja rintakehän peittävää huivia. Sen lisäksi hän pukeutuu pitkiin hameisiin, jakkuun tai tunikaan.
Isralle hunnuttautuminen on sama asia kuin julkinen uskontunnustus. Kääntyessään muslimiksi hänelle oli tärkeää, että hän alkaisi noudattaa islamia käytännön elämässä mahdollisimman paljon. Pukeutuminen oli tietysti yksi merkittävä tekijä.
Ennen huivin pukemista ylleen Isra joutui kelaamaan asiaa monelta kantilta. Ennen muslimiksi tuloaan hän ajatteli, että no joo, ehkä se huivi tulee sitten vuoden kuluttua. Uskontunnustuksen aikoihin hän kuuli sanovan itselleen, että vasta sitten kun ramadan alkaa. Loppujen lopuksi sitku-ajattelu väistyi eikä huivin mukaantuloon mennyt kuin kuukausi.
”Huntu alkoi tuntua tärkeältä Jumala-suhteeni kannalta. Ajattelin, että minun on hankala olla muslimi, jollei sitä kukaan näe. Esimerkiksi lääkärissä käydessäni on paljon helpompaa, että minusta nähdään jo ulospäin, että olen muslimi”, Isra perustelee.
Ikuinen kysymys kuuluu: vaatiiko huntua Jumala, musliminaisen oma sisäinen ääni vaiko yhteisö?
”Kyllä se ehdottomasti on sisäinen vaatimus. Koin uskoni niin voimakkaasti, että halusin peittää pääni. Sitä paitsi siihen aikaan 10 vuotta sitten muslimiyhteisö oli niin pieni, ettei minua kukaan ulkopuolinen painostanut.”
Kautta aikojen etenkin länsimaissa on pohdittu sitä, mitä Koraanissa oikeastaan sanotaan hunnusta ja mitä ei. Muslimien käsityksen mukaan ainoa oikea Koraani on sen alkuperäiskielellä, arabian kielellä kirjoitettu laitos. Käännöksiä on satoja, tulkintoja paljon, paljon enemmän.
Lisäksi muslimien elämää ohjaavat Profeetta Muhammedin perimätietoon perustuvat hadith-tekstit, joissa myös mainitaan useita eri näkemyksiä musliminaisten hunnuttautumisesta. Isra näkee, että tulkinnoista huolimatta hunnuttautuminen on hänen oikeutensa.
”Vaikka joku olisi tulkinnassaan asiasta toista mieltä, ei se muuta minun käsitystäni siitä miksikään. Huntu ei ole arabien kulttuurinen ilmiö, vaan täysin islamin opillinen juttu.”
Islamilainen huntu on kohdannut Pohjolan perukoilla suomalaisen ristiriidan. Siinä missä arabimailla musliminaiset kokevat olevansa suojassa hunnun takana, Suomessa hunnuttautuneet naiset joutuvat silmätikuiksi ja jopa häirinnän kohteeksi.
”Ristiriitaa on siinäkin, että hunnun tarkoitus on alunperin se, että siihen pukeutunut nainen ei kiinnittäisi ympäristössään huomiota”, Isra muistuttaa.
Elämä huivin kanssa on opettanut häntä paljon sekä hänestä itsestään että muista ihmisistä. Islam ja huivi sen mukana ovat kasvattaneet häntä kärsivällisemmäksi ja suvaitsevaisemmaksi. Huivi on kokonaisvaltainen asia, siitä tulee osa musliminaisen persoonaa. Loppuiän avioliitto, josta ei oteta eroa.
”Kyllä se vähän niin on, että kun kerran laitat sen päähän, ei sitä voi enää ottaa pois. Siihen on oltava valmis.”
Isralla on kaapissaan monen värisiä huiveja. Hän on tarkka väreistä ja pyrkii käyttämään niitä laidasta laitaan. Kuva hautajaismustasta kokohunnusta ei saa häntä syttymään.
”Kun kerran tästä huivista tulee muutenkin juttua, en jaksa enää tuon väriasian kanssa tapella. Värikkäät huivit antavat myönteisemmän kuvan, eikä islam vaadi hunnuttautumaan kuoleman väriseen kokohuntuun.”
Isra ei halua mustamaalata ihmisiä, joille hunnun näkeminen julkisella paikalla on liikaa. Hän uskoo, että oikeanlainen ja asiallinen tieto on parempi lääke ennakkoluuloihin. Silti on valitettavasti niitä, joille keskuudessamme hunnutettu nainen on rankempi pala kuin toisille.
”Yksi ryhmä ylitse muiden on vanhemmat, keski-iän ylittäneet naiset. Ja sitten on niitä, jotka tulevat täysin vieraina opettamaan minulle, miten lapsen kasvatus ja kotiolot pitäisi järjestää, kun kerran tässä yhteiskunnassa törmää kaikenlaiseen.”
Törmää toki. Niin kuin esimerkiksi siihen, että meidän yhteiskunnassamme on kautta aikojen ollut naisia, jotka ovat peittäneet päänsä huivilla. Karjalaiseukot ja körttimummot ja kaikki ne, joiden oikeus on ollut hunnuttautua. Vaikkapa sitten maassa maan tavalla.
Vapaiden naisten huntu
Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksen kakkoskerroksessa tutkitaan huntuja tieteen keinoin. Tutkija Sylvia Akar on ripustanut työhuoneensa sermiin kaksi postikorttia. Toisessa nuori afrikkalaistyttö kirjavassa huivissaan ja toisessa Lähi-idän nuori nainen mustassa tiukassa päähuivissaan muistuttavat: islamilla on monet kasvot.
Akar on tutkinut hijabia, islamilaisen naisen pukeutumista aivan sen alkuajoista lähtien. Harva tietää, että islamin alkuaikoina huntu oli kunnioitetun vapaan naisen merkki. Ihmisillä oli tuolloin Arabiassa naisorjia, jotka kulkivat ilman huntuja. Vain vapailla naisilla oli oikeus niihin.
”Hunnun takana nainen on suojattu ja salaperäinen”, Akar kiteyttää.
Kokolailla vuosi takaperin Akar alusti keskustelutilaisuutta islamilaisista hunnuista Naisasialiitto Unionin tapaamisessa Bulevardilla. Tuolloin tupa oli täynnä: somalinaisia, arabinaisia, muslimien kanssa avioituneita suomalaisnaisia, yliopiston sivistämiä suomalaisnaisia, naisasianaisia, opiskelijanaisia ja jokunen mies. Soppahan siitä syntyi.
”Huntu herättää meissä edelleen hyvin voimakkaita tunteita”, Akar toteaa.
”Olen kuullut suomalaisen naisen sanovan, että kun hän näkee hunnutetun naisen, hän häpeää itseään.”
Akar muistuttaa, että huntu on erittäin yhteiskunnallinen ja poliittinen väline. Siitä huolimatta hänen mielestään yksilötasolla hunnuttautuminen on aika pitkälti oma ideologinen valinta, jonka pohjalla on tietynlainen tulkinta islamin uskosta.
”Kun muslimi sanoo pukeutuvansa huntuun Jumalan määräyksestä, islamin tutkijan näkökulmasta kyse on tulkinnasta. Mielestäni islamia voi tulkita yhtä hyvin toisinkin ja olla silti myös hunnuttautumattomana hyvä muslimi.”
Tutkija puhuu hunnun politisoitumisesta. Monet musliminaiset ovat järkyttyneitä siitä, että vapaaehtoinen hunnuttautuminen alkoi levitä uudelleen islamilaiseen maailmaan 1970-luvulla, lähinnä Lähi-idän sotien vaikutuksesta.
Jo aikoinaan 1900-luvun alussa Egyptissä käytiin pitkällinen taistelu siitä, että naisten ei enää tarvinnut hunnuttautua.
”Naiset rupesivat esiintymään kasvot paljaina ja samaan aikaan syntyi feministisiä liikkeitä, jotka pyrkivät parantamaan naisen asemaa. Tämän vuoksi monet muslimit näkevät, että naisten oikeuksissa on tapahtunut suuri taantuma nyt, kun nuoret naiset ovat alkaneet vapaaehtoisesti itse haluta takaisin huntuihin.”
Maailmanpoliittisen kartan ollessa terrori-iskujen jäljiltä sekavammassa tilassa kuin koskaan aiemmin voisi kuvitella, että nyt jos milloinkaan islamilainen huntu saavuttaa suosionsa huipun. Mitä tutkija arvelee?
”Se vaihtoehto on luonnollisesti olemassa”, hän myöntää.
Entä miten se voi vaikuttaa islamilaisen naisen asemaan?
”Tuntuu, että aina, kun islamilaisissa maissa on kriisejä, huomio jotenkin kohdistuu naiseen. Monet poliittisen islamin kannattajat ja ideologit ajattelevat, että naisen moraali on se, joka kannattelee koko islamilaista yhteiskuntaa ja jos se sortuu, sortuu koko yhteiskunta.”
Akar vetää seuraavaksi esiin kortin, jota harvemmin esitellään islamin yhteydessä: seksuaalisuus.
”Taustalla on hyvin erilainen käsitys seksuaalisuudesta. Islamilainen yhteiskunta on hyvin seksuaalimyönteinen, kun taas meidän käsityksemme siitä on hyvin kuiva.”
Tutkijan mukaan islamilaisessa kirjallisuudessa seksuaalisuus on kerta kaikkiaan niin voimakas vietti, että ihminen ei pysty sitä vastustamaan. Silti se on positiivinen eikä siinä ole mitään pahaa, kunhan se pysyy avioliiton sisällä.
”Islamilaisia käyttäytymissääntöjä voi ymmärtää aika pitkälti juuri voimakkaan seksuaalisuuden pohjalta. Kaikki houkutuksen vaara on siis paras peittää, ja hunnuttautumalla nainen on periaatteessa hylännyt esimerkiksi flirtin mahdollisuuden vieraiden miesten kanssa.”
Arabimaita hyvin tunteva tutkija naurahtaa, kun puhe menee käytännön tasolle. Ei ole mitään niin viehättävää kuin nainen, jolta näkyvät vain silmät, varsinkin kun hän osaa niitä oikein käyttää.
Teoria ja käytäntö. Uskonto dogmina ja kulttuuri. Joka tapauksessa oikeaoppiseen islamilaisen naisen asun, hijabin, kantamiseen kuuluu pään ja vartalon peittämisen lisäksi säädyllisyys - mielen, kielen ja ruumiin tasolla.
Tutkija vastaa ”ei”, kun hänelle esitetään kysymys, ovatko musliminaiset alistettuja. Entäpä länsimaalaiset naiset, olemmeko me sen vapaampia?
”Ei naisen asemaa tai oikeuksia voida millään mitata sillä, kuinka paljon hänellä on päällä tai ei. Pystyn hyvin eläytymään arabinaisten kommentteihin siitä, että alistettuja olemmekin me länsimaalaiset naiset.”
”Me pyrimme kaikin keinoin miellyttämään toista sukupuolta. Onko vapautta se, että yhteiskunnassa pitää täyttää tietyt pukeutumiskoodit ja että on pakko olla kaunis?”
Naisena idässä, vapaana tai orjana lännessä? Hadith-teksti Abu Dawudin kokoelmasta kirjoittaa: ”Umm Salama (yksi Profeetan vaimoista) kertoi: Profeetta sanoi meille, jos jollain teistä on orja ja hän ostaa vapautensa, teidän täytyy alkaa hunnuttautua hänen läsnä ollessaan.”
Turvassa ilman huivia
”Ählän-wa-sählän”, karkaavat raollaan olevan oven välistä arabialaiset sanat helsinkiläisen lähiön rappukäytävään. ”Suomeksi tervetuloa”, jatkaa egyptiläinen maahanmuuttajanainen Reda Ahmed pehmeällä äänellään.
Ulko-ovi kolahtaa takana ja edessä levittäytyy palanen Egyptiä, henkäys islamin uskoa.
Eteisen seinälle on ripustettu taulu, jossa kaartuvat arabiankieliset kirjaimet: ”Astukaa sisään mukananne rauha, puhdas sydän ja luottavaisuus.” Peremmällä 11-vuotias poika pelaa Nintendoa ja tervehtii uteliaasti.
14 vuotta Suomessa asunut egyptiläisnainen paljastaa huomaamattaan yhden surkuhupaisimman ilmiön suomalaisesta suvaitsemattomuudesta. Kun arabi toivottaa sydämellisesti tervetulleeksi, me poimimme hänen puheestaan sanan ählämi ja alamme purkaa perkeleitämme sen kautta. Ihmetellen, miksi kansat eivät kohtaa.
Reda on itse lempeys. Nainen, joka kävelee pehmeän naisellisesti, kantaa itseään terveen ylväästi ja puhuu viisaan harkitusti.
Tummat syvät silmät säihkyvät yhdessä kauniisti laitetun kampauksen, kultaisten riippuvien korvakorujen, sormusten, hoidettujen kynsien, hopeisenkimaltelevan neuleen, mustien trikoiden ja säihkyvän kultaisten sisätossujen kanssa. Ya-allah, Jumalani, kuinka arabialaista.
Tekee pahaa kuulla, että terrori-iskujen jälkeen vajaan viikon sisällä hän joutui useamman kerran häirinnän kohteeksi.
Tönimistä ja hiuksista repimistä bussissa, mulkoilevia katseita ostoskeskuksessa, asiatonta huutelua kadulla. Järjetöntä ja jäsentelemätöntä vihaa siellä täällä. Pahaa oloa ”hyvinvointivaltiossa”.
”Islam kieltää väkivallan”, herkkä nainen toteaa.
Olohuoneeseen on katettu egyptiläinen pöytä. Hedelmäsalaattia, pasteijoita, suolapaloja, maustekakkua ja kuppikaupalla aitoa egyptiläistä teetä. Kaikki kuin postikortista, egyptiläisen kulttuurin viuhka auki levitettynä. Paitsi että: Reda ei hunnuttaudu. Ei kotona eikä ulkona.
”Hunnuttautuminen on vapaaehtoinen valinta eikä siihen saa missään tapauksessa pakottaa. Halu siihen pitää tulla naisen itsensä sisältä samalla tavoin, kun ihminen tulee uskoon omasta tahdostaan. Itse en ole vakuuttunut hunnun käytöstä”, Reda perustelee.
”En missään tapauksessa tunne itseäni sen vuoksi huonommaksi muslimiksi. Islam on sydämessä. Kaikki mikä on pakotettua, muuttuu vastenmieliseksi.”
Sisäisen syyn ohella on myös ulkoisia tekijöitä siihen, miksi hän ei käytä huntua. Niitä voidaan kuvailla kolmella tavulla: ra-sis-mi.
Seitsemän vuotta sitten Reda oli ystävättärensä kanssa keskikaupungin ostoskeskuksessa. Tuolloin oli talvi, ja Reda oli peittänyt hiukset huivilla. Yht´äkkiä pari 20-vuotiasta nuorta miestä kävi hänen kimppuunsa, veti huivista ja uhkaili teräaseilla tyyliin, jos haluat pysyä täällä hengissä, huivi pois päästä.
Tämän enempää hän ei tarvinnut. Huivi on pysynyt poissa.
”Tunsin, että tässä maassa on turvallisempaa kulkea ilman huivia. Totta kai se ensin loukkasi minua, mutta en halua heittäytyä itsepäiseksi tai marttyyriksi. Ei uskonto itsessään ole sisältäni mihinkään hävinnyt”, Reda kertoo.
”Jumala lähetti hyvyyden, pahuus lähtee ihmisestä itsestään.”
Egyptiläiset naiset huolehtivat itsestään. Reda pitää tärkeänä, että kodin ulkopuolella hän pukeutuu siististi, laittaa hiuksensa ja meikkaa kasvonsa. Hiukset ovat musliminaisen kruunu ja vaikka hän ei niitä peitäkään huivilla, hiukset levällään kaupungilla kävely ei olisi sopivaa.
”Ei kauneutta tarvitse levitellä ympäriinsä. Kun ihminen on varma omasta itsestään ja kauneudestaan, ei ole tarvetta hakea hyväksyntää ulkopuolisilta.”
Roda ei halua millään tavalla provosoida ympäristöään. Hän ihmettelee vilpittömästi, miksi osa suomalaisista pelkää huntuja, miksi se herättää heissä aggressioita.
”Kukaan hunnutettu nainen ei ole koskaan tehnyt rikoksia tai kenellekään mitään pahaa. Islam on rauhan uskonto, kun sanomme sälääm, se tarkoittaa rauhaa, vapautta, rakkautta, anteeksiantoa, hellyyttä ja armoa.”
Redassa on paljon voimaa ja huumoria. Hän kertoo, kuinka muutama päivä terroristi-iskujen jälkeen hän oli poikansa, arabiystävättäriensä ja heidän lastensa kanssa 20-tunnin laivaristeilyllä. Kommentit ja häirintä olivat jo sitä luokkaa, ettei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa.
”Terrrrrrrrrrrrrrrrrroristit!”
Humalapäiset suomalaiset purkivat tuntojaan laivan seilatessa turvallisesti syksyisellä merellä.
”Illalla me päätimme, että pidämme hauskaa”, Reda muistelee ja nauraa mehevästi.
Huntu hiljaisuuden opettajana
Helsingin Munkkiniemen Al-Iman Moskeijan jyrkät portaat vievät alakertaan, johon on parkkeerattu muutamat lastenrattaat. Eteisen toisella puolella on pesutila, jossa rukoilemiseen valmistautuvat muslimit peseytyvät.
Allahin huoneessa tärkeintä ovat puhtaus, rauha ja kunnioitus.
Moskeijan pääsali on vuorattu vihreällä kokolattiamatolla. Vihreä on islamin väri, joka viittaa Paratiisiin, siihen vihreyteen, jota jokainen muslimi tavoittelee.
Aiemmin kirkkona toiminut sali on lähes tyhjä, vain muutama muslimimies polvistuneena rukoukseen, salin läpi kaikuu Allahu Akbar, Jumala on suurin. On iltapäivä ja ´Asr-rukouksen aika.
Moskeijan lehterillä on naisten paikka kohdata Jumala: rukoilla, opetella Koraania ja vaihtaa kuulumisia. Islamilaisittain miehet ja naiset eivät rukoile samassa tilassa, vaikkakin samassa hengessä. Ummah eli islamin kansa on yksi kansalaisuuteen, sukupuoleen, rotuun tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta.
19-vuotias Sakeenah Vuorinen istuu moskeijan vintillä muslimisiskojensa seurassa. Sylissään hänellä on vuoden ikäinen poika, jonka maitokahviposket täyttyvät hymyllä. Pojan isä, afroamerikkalainen muslimi, on käynyt saman tien kuin äitikin: molemmat ovat syntyneet kristittyyn perheeseen ja kääntyneet muslimiksi.
”Palasin islamiin 15-vuotiaana”, Sakeenah kertoo.
Sanonnalla ”palata islamiin” hän viittaa Profeetta Muhammedin sanoihin: ”Jokainen lapsi syntyy islam sisällään, mutta hänen vanhempansa tekevät hänestä juutalaisia, kristittyjä tai taikauskoisia.”
Lomamatkalla Malediiveilla Sakeenah sukelteli ja snorklasi vedenalaisessa maailmassa. Hän ihastui kaloihin ja kilpikonniin ja biologien tyttärenä halusi tietää niiden nimet. Paikallisten muslimien opastuksella hän opiskeli yksitellen mereneläviä - ja samalla islamia.
”Ihmiset ylistivät aina niiden yhteydessä Allahia eli Jumalaa toistelemalla masha´Allah, kuten Jumala on tahtonut, tai al-hamdulillah, Jumalalle ylistys. Ihmettelin, että mikä tämä Allah oikein on, kun sitä koko ajan hoetaan”, hän naurahtaa.
Nyt hän sen tietää.
Sakeenah on hunnuttautunut lähes päästä varpaisiin. Hän käyttää pitkää kaapumaista takkia jilbabia, jonka päälle hän vetäisee pitkän hiukset ja yläkropan peittävän huivin. Tämän päälle hän asettelee kasvohunnun, niqabin, jonka suojista hänestä ei näy muuta kuin silmät ja silmälasit.
Miten tärkeää hänelle on se, että islam näkyy hänestä ulospäin?
”Erittäin tärkeää. Hunnuttautuminen on tehnyt minusta vahvemman ihmisen. Olen oppinut kävelemään pää pystyssä. Olemaan ylpeä siitä, että olen muslimi ja että se näkyy”, hän vastaa.
Moskeijassa Sakeenah tapaa Koraani-opettajansa, irakilaisen maahanmuuttajanaisen.
On Sakeenahin vuoro.
Häneltä kuulustellaan Koraani-läksyt. Pyhä kirja avoinna sylissään opettaja seuraa tarkasti jokaista sanaa, jonka Sakeenah päästää ilmoille laulamalla arabiaksi resitoiden.
Itämainen sointi levittäytyy suomalaisten musliminaisten ylle ja puhe käy uudelleen huntuihin. Vastikään muslimiksi kääntynyt nainen pyörtää täysin ajatuksen siitä, että aviomiehet pakottaisivat heitä hunnuttautumaan.
”Se että mies pakottaisi huntuihin, antaisi aivan liian heikon motivaation. Hunnun kanssa on muutenkin niin rankkaa liikkua, koska ulkoapäin tulevat paineet ovat niin suuret. Kyllä siihen tosiaankin pitää olla vahva sisäinen motivaatio”, hän perustelee.
”Täytyisi kyllä aika paljon rakastaa miestään, että pelkästään hänen vuokseen olisi valmis ottamaan kadulla kaljat ja solvaukset päälleen”, Sakeenah jatkaa.
Moni suomalainen musliminainen on päätynyt peittämään itsensä kokonaan silmiä lukuun ottamatta. Onko heidän helpompi piiloutua kokonaan kuin jättää kasvot tunnistettaviksi?
”Tuntui, että ihmiset hyppivät kasvoille, kun ne eivät olleet peitossa. Ei kaikkien tarvitse tietää, miltä minun kasvoni näyttävät”, Sakeenah vastaa.
”Vaikka kohtaan paljon ulkoisia paineita, islam on tuonut toisella tavalla sisäistä turvaa, jonka avulla en enää välitä niin paljon siitä, mitä muut ajattelevat.”
Suomalaiset musliminaiset saavat jatkuvasti kuulla loukkaavia kommentteja. Ennen ja jälkeen terrori-iskujen.
”Ota noi karmeet rätit pois, mua hävettää.” ”Maanpetturi, eikö suomalainen kelpaa?” ”Voi ku mäki käyttäisin tuollaisia, vois käydä vieraissa.” ”On itsekästä käyttää huivia, ajattele, miten sukulaisetkin kärsii.” ”Sun täytyy olla kyllä tosi ruma kun noin itsesi peität.” ”Voit olla mikä tahansa hindu tai buddha, kunhan et näytä sitä ulospäin.” ”Kaikki muslimit pitäis hävittää.” ”Seuraavalla kerralla otan haulikon.”
Mutta on myös joukossamme niitä, joille hunnuttautunut nainen on yksi meistä. Pienessä itäsuomalaisessa 6000 asukkaan kylässä hunnuttautuneen suomalaisnaisen 72-vuotias mummo kohtasi lapsenlapsensa hunnuissa: ”No eipähän tule korvatulehdusta.”
Bussissa Käpylästä keskustaan nuori mies tarjosi nostoapuaan hunnutetulle naiselle, joka jäi lastenrattaiden kanssa pois bussista. Siitäkin huolimatta, että kyseessä oli matalalattiabussi.
Huntu opettaa muitakin kuin muslimiksi kääntyneitä. Profeetta Muhammedin tiedetään sanoneen: ”Vaikka peität hiuksesi, älä peitä ajatteluasi.”
”Minua se on opettanut olemaan hiljaa”, sanoo Sakeenah, joka arabiankielessä tarkoitta tyyneyttä, rauhaa.
TEKSTI: Marjo Niinikoski
Kaikki jutussa lainatut Koraanin tekstit ovat FT Jaakko Hämeen-Anttilan käännöksestä, vuodelta 1995.