Ruotsin maalta putkahtaa vuoden yllättäjä, A.C.T., joka ilman ennakkovaroitusta kotiutuu levysoittimeeni aina uudestaan ja uudestaan. Jo neljänteen täyspitkään edennyt soitinyhtye soittaa progressiivista ja melodista rockia, yhdistettyinä popahtaviin kertosäkeisiin ja välillä metalliseenkin sointiin. Melkoinen sekasikiö siis, jonka lähimmät kumppanit voisivat olla Muse, Queen ja ajoittain jopa Pain of Salvation.
Laulaja Jerry Sahlinin ääni taas tuo paljolti mieleen Andre Matosin viimeaikaiset suoritukset. Erikoisinta kuitenkin on, että tämä ruotsin poppoo on saanut väännettyä 19 täysin itsenäisesti toimivaa, mutta kuitenkin toisiaan täydentävää sävellystä levylleen. Ja vaikka progen hengessä mennään, on levyn kestokin saatu pysymään hieman yli tunnissa. Levy ei siis sisällä mitään turhaa kikkailua, vaan omillaan toimivia ja ennen kaikkea äärimmäisen koukuttavia sävellyksiä.
Kahtia jaetun levyn yhdeksän viimeistä biisiä muodostavan teemallisen kokonaisuuden Consequences. Levyn loppupuoli onkin enemmän metalli hengistä progeilua, alun taas pysytellessä melko tarkasti rockin puolella. Näinkin mittavasta kokonaisuudesta löytyy kaiken lisäksi useita helmiä, joista mainittakoon tässä sarkastinen This wonderful world, lähes metallinen Hope ja maaniset laulumelodiat omaava Puppeteers. Mutta ei ole lopussakaan materiaalissa valittamista, joten vuoden 2006 yllättäjän palkinto menee ylivoimaisesti ruotsin listallekin nousseelle A.C.T.:lle!

ADASTRA - Demo 2005 3/10

Helsingiläinen Adastra soittelee perinneheviä Maidenin ja kumppaneiden hengessä. Bändin tavoitteena ei ole infoläpyskän mukaan olla omaperäinen eikä bändi sitä todella olekaan, ja se on juuri se suurin ongelma. Bändi kuulostaa huonolta kopiolta vanhoista parroista, ei kappalemateriaali eikä laulajakaan ole vielä sillä tasolla mitä tarvittaisiin vaikkapa levysoppariin. Soitto kyllä kulkee osaavasti, mutta suurin akilleenkantapää on laulajan englanti. Vaikka suomiaksentti ei yleensä häiritsekään, tässä tapauksessa laulun ollessa näinkin pinnalla se häiritsee melkoisen pahasti. Livenä varmaan ihan yees matskua muutamalla coverilla ryyditettynä, mutta levyllä on hyviin suorituksiin vielä matkaa.

ALMAH Almah (AFM Records)6/10

On saanut tämä Almah -projekti ainakin ruman levynkannen aikaiseksi debyytilleen. Kyseessähän on nykyisen Angra vokalisti Edu Falaschin superkokoonpano, jonka täydentävät Emppu Vuorinen (Nightwish), Casey Grilli (Kamelot) sekä joukon toinen suomalainen, bassovirtuoosi Lauri Porra. Kun tämän ammattilaiskatraan lisäksi levyn miksauksesta vastaa Grammy palkittu, ja Edun maamies Adriano Daga, ovat odotukset levyä kohtaan varsin mittavat. Ja kyllähän levy tekniseltä tasoltaan onkin mitä parhainta power ja heavy metallin juhlaa.
Almahin materiaalista kokonaisuudessaan vastaava Edu Falaschi on saanut kasaan 11 hyvin erilaista sävellystä ihmisen eri tunteista, aina ahneudesta rakkauteen. Almah onkin miehen mukaan universumi, jossa on erilaisia maailmoja, eli tunteitamme. No ei ole tunteista laulaminen ideana mitenkään uusi, ja ei uusia ideoita liiaksi löydy sävellyksistäkään. Kappaleista löytää helposti kaikuja esimerkiksi Helloweenin ja miksei Dream Theaterinkin suuntaan, ainakin laulujen osalta. Sävellyksellisesti taas tuttuja nimiä tulee mieleen reilu tusina.
Levyltä on oikeastaan hankala nostaa yhtään biisiä yli muiden, vaikka rivakammat Take Back Your Spell ja Children of Lies eniten miellyttävätkin, eivät ne mitään suureellisia hittibiisejä ole. Kaikki biisit ovat toki reilusti erilaisia ja omillaan kulkevia sävellyksiä. Toisaalta ne ovat taas liian ennalta arvattavia ja näin ollen jopa tylsiä jaksaakseen kiinnostaa kuulijaa taustamusiikkia kummempana kokemuksena. Nyky -Angran fanit saavat levystä varmasti paljon enemmän irti, sillä ei tällä lätyllä kovin kaukana Edun pääbändin materiaalista liidetä. Hyvien muusikoiden hyvää musiikkia, ei valitettavasti sen enempää.

ARACHNES In Praise of Science (Scarlet Records) 8/10

Ei ole mikään nuorien poikien bändi Italialainen Arachenes, ainakaan promokuvista päätellen. Ja onhan tämä jo bändin seitsemäs täyspitkä, vaikka nopeaan tahtiin ovat miehet tahkonneet, sillä ensimmäinen täyspitkä tuli vasta 1998. Progehenkistä poweria, jopa hetkittäisillä hardrock-vaikutteilla tässä mätetään ja ammattitaidolla. Aiemmin en ole bändiin törmännyt mutta mallikkaasti musansa potkii, joillekkin ärtymystä voi tosin aiheuttaa Enzo ”Vincent” Caruson omalaatuinen äänenkäyttö. Mies toki osaa laulaa ja pirun hyvin, mutta uskon että kaikille ei herran äänenkäyttö uppoa.
Ja kun velipoika Franco ”Frank” Caruso hoitaa kitaroinnin ja koskettimet mitä mallikkaimmin, en levyltä juuri valittamista löydä. Soundit tosin tuntuivat aluksi vähän tuhnuisilta ja varsinkin rumpusoundi voisi olla parempikin, mutta kyllä soundipolitiikka asiansa ajaa. Perusasioiden ollessa kunnossa kääntyy katse kohti kappalemateriaalia, joka uppaa ainakin tähän nuppiin varsin kiitettävästi. Jos ei nyt varsinaisia hittejä, niin ainakin helmiä levyltä olen löytävinäni, näistä mainittakoon kaihoisan kertosäemelodian omaava ”The Dark Side Of My Mind” ja jopa hieman Yngwie Malmsteen henkinen ”Just Try And Hit Me” (huom. siis sen vanhemman tuotannon). Ynkän hengen voi levyllä tosin kuulla monessa muussakin yhteydessä.
Pari kolme turhaa kipaletta on levylle osunut, mutta muuten kyllä hyvin kuuntelua kestävä tekele, jossa riittää niin kertosäkeitä, kitara- ja kosketinsooloja kuin korkeaa lauluakin. Siis kaikkea mitä hyvän melodisen metallilevyn odottaakin sisältävän.

ATROCITY Werk 80 II (Napalm Records) 2/10

Epäilemättä 80-luvun poppia on hauska vetää kipale tai pari treeneissä, miksei jopa joskus livenä. Monesti vaan sinänsä hauskat ideat eivät toimi enää seuraavana päivänä, eivätkä ainakaan täyspitkällä. Atrocityllä tosin riittää asialleen uskoa, koska bändi julkaisee jo toisen täyslaidallisen särökitaroilla ja heavyllä asenteella rusikoita 80-luvun kirkkaimpia hittejä. Levyltähän löytyvät muun muassa Frankie Goes To Hollywoodin Relax, Aplhavillen Forever Young ja Eurythmicsin Here Comes The Rain Again. Siis kappaleita joita vuosien saatossa on coveroita enemmän kuin tarpeeksi niin heavy-, rock- kuin popversioinakin. Ja joihin varmaan suurin osa tuolla legendaarisella vuosikymmenellä syntyneistä on jo täysin kyllästynyt.
Ideana Atrocityllä on varmaankin ollut tehdä kipaleista oman kuuloisiansa gootti rock biisejä, ja osin siinä tokin on onnistuttu. Vokaalipuolella kuullaan totta kai Alexander Krullin miehistä uhoa sisältävää tulkintaa, kuten myös kaunista ja herkkää naislaulua. Naislaulusta vastaa muun muassa Liv Kristine, joka tapansa mukaan hoitaakin tonttinsa enemmän kuin hyvin ja saa jopa A-Han The Sun Always Shines On TV:n kuulostamaan melkein miellyttävältä. Ja ei muidenkaan vokaalisuorituksia haukkumaan pääse. Mutta vaikka Atrocity kuulostaakin itseltään läpi koko levyn, ei se saa mitään mielenkiintoista irti yhdestäkään levyn kappaleesta vaan onnistuu menettämään osan jopa niiden alkuperäisestä viehätysvoimasta.
Levyn pisteet ropisevat ainoastaan Liv Kristinen laulusta, sekä itselleni ennen kuulemattomasta Idealin Keine Heimatista, joka tuntemattomuudessaan ei ylitä vielä ärsytyskynnystä. Muutama rohkeampi valinta olisikin voinut kääntää koko paketin oikesti mielenkiintoiseksi kuuntelukokemukseksi. Täytyy siis toivoa, että tulevaisuudessa Krull ja kumppanit keskittyisivät oman musiikkinsa työstämiseen, eikä näin ollen kolmatta osaa tätä sarjaa enää kuultaisi, tosin ei kahta ilman kolmatta?