Neuvostoliiton kielipolitiikkaa: Karjalan kirjakielen suunnittelu 1930-luvulla

Hosted by

GeoCities

Tutkimuksen taustaa

Vuonna 1989 Neuvostoliitossa laskettiin olevan 130,9 tuhatta karjalaista. Heistä suurin osa (78,9 tuhatta) asui Venäjän federaatioon kuuluneessa Karjalan autonomisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa (vuodesta 1991 Karjalan Tasavalta), jonka väestöstä karjalaisten osuus oli 10 %. Toisen huomattavan ryhmän (23,2 tuhatta) muodostivat silloisen Kalininin (nyk. Tverin) alueella asuvat karjalaiset. Äidinkielekseen karjalan ilmoitti vain 47,8 % kansallisuuden kokonaismäärästä.¹

Neuvostoliittoa asuttaneiden kansojen joukossa karjalaisten asema oli eräässä suhteessa varsin erikoinen. Maassa puhutuista noin 130 kielestä kirjakielinä käytettiin yli 70 kieltä.² Neuvostoliiton kantaväestöksi lasketuista kansallisuuksista karjalaiset olivat ylivoimaisesti suurin omaa kirjakieltä vailla oleva kansa.³ Neuvostotasavalloista ja autonomioista vain Karjalassa oli myönnetty virallinen asema toisen valtion viralliselle kielelle. Karjalan vuonna 1978 hyväksytty perustuslaki sisälsi maininnat tasavallan lakien julkaisemisesta suomen kielellä sekä mahdollisuudesta käyttää sitä oikeuslaitoksen kielenä. Jo vuosikymmenien ajan suomea oli käytetty melko laajasti erilaisessa kulttuuritoiminnassa ja tasavallan tiedotusvälineissä. Tasavallan kouluissa sitä opetettiin aineena.

Toisen maailmansodan jälkeen karjalaiset ovat sulautuneet poikkeuksellisen nopeasti heitä ympäröivään venäläisväestöön.⁴ Kirjakielen, äidinkielisen koulutuksen ja kulttuuri-instituutioiden puuttuminen on epäilemättä osaltaan voimistanut tätä assimilaatioprosessia. Karjalaisten kielensä ja kulttuurinsa tulevaisuudesta tuntema huoli nousi esille Gorbatšovin "perestroikan" aikana 1980-luvun lopussa. Vuonna 1989 Petroskoissa järjestettiin karjalaisuuden eri aspekteja pohtinut konferenssi, kieli- ja kansallisuuskysymyksistä ryhdyttiin keskustelemaan laajasti tasavallan tiedotusvälineissä. Karjalaisten kansalliseksi etujärjestöksi perustettiin Karjalan rahvahan liitto, joka on tähän mennessä pitänyt kolme edustajakokousta (Aunus 1991, Prääsä 1994, Karhumäki 1998). Sen rinnalla toimii tasavallan itämerensuomalaisten kansojen etuja ajava poliittinen puolue Karjalan kongressi. Karjalan hallituksen yhteyteen on perustettu erityinen kansallisuuspolitiikan komitea, jonka laatima Karjalan tasavallan karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten kielten ja kulttuurin kehittämisohjelma vahvistettiin vuoden 1995 alussa. Tverin alueella karjalan kielen ja kulttuurin elvyttämistä käsiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1989 järjestetyssä neuvottelukokouksessa. Vuonna 1990 perustettiin Tverinkarjalaisten kulttuuriseura, joka nykyään toimii Venäjän federaation kansallisia kulttuuriautonomioita koskevan lain (1996) mukaisena Tverinkarjalaisten alueellisena kulttuuriautonomiana.

1980- ja 1990-lukujen vaihteessa käydyn keskustelun keskeisenä tuloksena on ollut karjalan kielen kirjallisen viljelyn sekä äidinkielen opetuksen aloittaminen. Vuosina 1990-1992 ilmestyivät ensimmäiset aapiset livvin, vienankarjalan ja tverin murteilla. Seuraavina vuosina karjalaksi on julkaistu joukko muita äidinkielen oppikirjoja, kaunokirjallisuutta ja uskonnollista kirjallisuutta. Vuodesta 1990 lähtien on Petroskoissa ilmestynyt viikkolehti Oma mua, joka sisältää kirjoituksia lähinnä livvin ja vienan murteilla. Jonkin verran karjalaista aineistoa ilmestyy myös tasavallan suomenkielisissä lehdissä (kulttuurilehti Carelia, lastenlehti Kipinä, Kalevalan piirin paikallislehti Vienan viesti). Tverissä julkaistaan pientä karjalan- ja venäjänkielistä lehteä Karielan šana. Petroskoin radio ja TV sekä Tverin paikallisradio lähettävät karjalankielisiä ohjelmia.

Karjalan kielen kouluopetus käynnistyi 1980-luvun puolivälin jälkeen. Lukuvuonna 1995/96 karjalaa opetettiin oppi- tai valinnaisaineena 60 Karjalan tasavallan koulussa 2522 oppilaalle. Yhteensä 52 päiväkodissa karjalan opetusta sai 1590 lasta.⁵ Tverin alueella karjalaa opetettiin valinnaisaineena yli kymmenessä koulussa. Karjalan kielen opettajia ja muita asiantuntijoita koulutetaan Petroskoin yliopistossa ja pedagogisessa yliopistossa sekä Petroskoin ja Lihoslavlin (Tverin alue) pedagogisissa opistoissa.

Karjalaisen kirjallisuuden, tiedotusvälineiden ja kouluopetuksen kehittäminen on tähän saakka perustunut eri murteiden käyttöön. Karjalan tasavallassa on pyritty luomaan kaksi erillistä kielinormia livvin ja vienan murteille. Normittamisen välineinä toimivat koulujen oppikirjat, sanakirjat ja yliopisto-opetusta varten laaditut kieliopit.⁶ Tverinkarjalaiset julkaisut perustuvat paikallisiin varsinaiskarjalan murteisiin.⁷ Karjalan verrattain suurien murre-erojen on toistaiseksi katsottu estävän yhtenäisen kirjakielen kehittämisen. Tulevaisuudessa sen luomista on kuitenkin pidetty välttämättömänä. Yhtenäisen kirjakielen puuttuminen on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei Karjalan parlamentti ole hyväksynyt jo vuonna 1996 ehdotettua kielilakia, joka takaisi karjalalle virallisen kielen aseman tasavallassa. Askeleena yhtenäistä kirjakieltä kohti voidaan pitää kesällä 1998 tapahtunutta karjalan ja vepsän terminologia- ja oikeinkirjoituslautakunnan perustamista.

Kielikysymyksestä käyty keskustelu jatkuu edelleen vilkkaana tasavallan lehdistössä ja muilla foorumeilla.⁸ Tyypillistä sille on eräänlainen "soutaminen ja huopaaminen", samojen jo kertaalleen ratkaistujen asioiden nostaminen esille yhä uudelleen ja uudelleen. Kielikeskustelussa esiintyvät ongelmakohdat voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään:

1) Suomen kielen asema Karjalassa

Monien kielikeskustelun osanottajien mukaan Karjalan itämerensuomalaisten vähemmistöjen häviäminen voidaan estää vain suomen kielen käyttöä laajentamalla ja tukemalla. Suomen kielellä on Karjalassa pitkät perinteet, sen käyttömahdollisuudet ovat karjalaan verrattuna moninkertaiset eikä sen käyttöön liity samanlaisia vaikeuksia kuin pitkälliseen ja hankalaan uuden kirjakielen luomiseen. Tämän vuoksi tasavallan toiseksi viralliseksi kieleksi tulisi valita suomi, jonka rinnalla karjalan kielen kehittämistä voitaisiin toki jatkaa. Suomen kielen kannatus on ollut voimakkainta pohjoisten vienankarjalaisten keskuudessa, joille se on kielellisesti läheisempi kuin muille karjalaisryhmille.

Karjalan kielen kannattajat ovat vastanneet tähän korostamalla oman äidinkielen merkitystä kansallisen identiteetin ja kulttuurin vahvistajana. Samalla on viitattu paluumuuton ja Karjalan suomalaisten muita nopeamman venäläistymisen aiheuttamaan suomen kielen aseman heikkenemiseen tasavallassa. Karjalan kielen kannatus näyttää vastaavasti olevan vahvinta tasavallan eteläosissa.

2) Murteet ja yhtenäinen kirjakieli

Kahden normitetun murrevariantin - livvin ja vienan - luominen Karjalaa varten on herättänyt tyytymättömyyttä muiden murteiden, lyydin ja varsinaiskarjalan etelämurteiden puhujien keskuudessa. Toisaalta lienee ymmärrettävää etteivät käytettävissä olevat resurssit ole riittäneet näiden vähälukuisten, kielellisesti heterogeenisten ja muita venäläistyneempien ryhmien tukemiseen. Vienankarjalaiset ovat epäilleet, että yhtenäistä kirjakieltä oltaisiin luomassa heitä huomattavasti monilukuisempien livvin puhujien ehdoilla. Tverinkarjalaiset, joilla tähän asti on ollut varsin vähän yhteyksiä Karjalan tasavaltaan, joutuisivat todennäköisesti jäämään yhtenäisen kirjakielen ulkopuolelle.

3) Kirjakielen kehittäminen ja rikastaminen

Kirjakielen kehittäminen ja rikastaminen on perustunut varsin pitkälti suomen kielestä saatuihin aineksiin ja malleihin. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa ratkaistavana oli kysymys aakkoston valinnasta. Monet silloisen keskustelun osallistujista kannattivat kyrillistä aakkostoa, mutta kirjakieltä kehittämään ryhtyneet kielitieteilijät päätyivät käyttämään lisämerkeillä täydennettyä latinalaista kirjaimistoa. Joitakin kyrillisellä kirjaimistolla painettuja tekstejä on ilmestynyt tämän jälkeenkin.

Oppimateriaaleissa ja Oma mua -lehdessä on pyritty tietoisesti välttämään puhutussa karjalassa hyvin runsaina esiintyviä venäläislainoja. Tarvittava uudissanasto on lainattu pääosin suomesta tai luotu karjalan kielen aineksista suomalaisien mallien mukaan. Tämän seurauksena varsinkin monet Oman muan lukijat ovat kokeneet lehden kielen itselleen vieraaksi. Tverin alueella suomalaisen aineksen käyttö on ollut huomattavasti vähäisempää jo senkin takia, ettei sikäläisillä karjalaisilla juurikaan ole kokemusta suomen kielen käytöstä, toisin kuin Karjalassa.

Tutkimuskohde ja työn tavoitteet

Vaikka kirjakielen kehittäminen 1990-luvun alussa jouduttiinkin aloittamaan lähes tyhjästä, ei karjala ole kokonaan vailla kirjallisen viljelyn historiaa. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa julkaistiin useita eri murteille käännettyjä, etupäässä uskonnollisia tekstejä kyrillistä kirjaimistoa käyttäen. 1920-luvun alussa tämä perinne katkesi ja vastaperustetussa Karjalan työkansan kommuunissa (Karjalan autonominen tasavalta vuodesta 1923) ryhdyttiin käyttämään suomea karjalaisten kirjakielenä. 1930-luvun alussa tverinkarjalaisia varten luotiin paikalliseen murteeseen ja latinalaiseen kirjaimistoon perustunut kirjakieli. Tämän jälkeen myös Karjalan tasavallassa ryhdyttiin laajentamaan karjalan kirjallista käyttöä suomen kielen rinnalla. Melko laajalti tunnetaan vuosikymmenen lopun eri murteita yhdistänyt, kyrilliseen kirjaimistoon perustunut kirjakielikokeilu. Vuonna 1940, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan⁹ perustamisen jälkeen tästä kokeilusta päätettiin kuitenkin luopua ja suomesta tehtiin jälleen toinen tasavallan virallisista kielistä venäjän rinnalle.

Karjalassa viime vuosina käydyssä kielikeskustelussa on usein viitattu 1930-luvun lopun kirjakielikokeiluun. Lähes poikkeuksetta on siitä saatuja kokemuksia pidetty erittäin negatiivisina. Voidaan ehkä olettaa, että tällä vuosikymmenellä on usein pyritty tekemään tietoisestikin vastakkaisia ratkaisuja. Tverin alueella on 1930-luvun sikäläisen kirjakielen roolia päinvastoin yliarvioitu ja jopa idealisoitu.¹⁰

Tässä lisensiaatintyössäni keskityn kuvaamaan karjalan kirjakielen luomiseen 1930-luvulla tähdännyttä toimintaa: eri vaiheissa tapahtunutta aakkostojen ja kirjoitusjärjestelmien luomista, kielioppinormien ja sanaston kehittämistä, karjalan kielen käyttöalan laajentamista sekä kirjakielikokeilujen yleisöltään saamaa vastaanottoa. Samalla haluan luoda eräänlaisen yleiskatsauksen 1930-luvun Karjalan kielitilanteeseen ja kielisuunnitteluun, johon olennaisesti kuuluu myös suomen ja venäjän käyttö karjalaisten kirjakielinä. Tutkimuskohteen ajallinen rajaus on itse asiassa hieman laajempi, käsittäen myös 1920-luvun lopun ja 1940-luvun ensimmäiset vuodet ennen toisen maailmansodan syttymistä. Keskeiset tarkastelun kohteena olevat toimenpiteet tapahtuivat kuitenkin juuri 1930-luvun aikana.

Aikakauden ehdottomasti leimallisin piirre on kielisuunnittelun ristiriitaisuus ja epäjohdonmukaisuus, jonka taustalla ovat karjalan alueellisen ja kielellisen hajanaisuuden ohella myös voimakkaat ideologiset ja poliittiset tekijät. Niiden ymmärtämiseksi on tarpeellista pitää silmällä koko Neuvostoliiton kieli- ja kansallisuuspolitiikan kehityslinjoja sekä karjalaisalueiden paikallista yhteiskunnallista kehitystä.

Työn keskeiseksi tutkimusongelmaksi muodostuu Neuvostoliitossa 1930-luvulla tapahtunut vähemmistökansoja ja -kieliä suosineen politiikan muutos väkivaltaisen terrorin sävyttämäksi venäläistämispolitiikaksi, joka monin tavoin heijastui myös karjalan kirjakielen kehittämiseen. Tämän ohella olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota niihin yhtymäkohtiin, joita lähtökohdiltaan sinällään hyvin erilaisien 1930- ja 1990-lukujen kirjakieliprojektien väliltä saattaa löytyä.

Työn teoreettiset lähtökohdat ja aikaisempi tutkimus

Työn teoreettisen taustan muodostaa erityisesti angloamerikkalaisessa kielitieteessä viime vuosikymmeninä harjoitettu kielisuunnittelun (engl. language planning) tutkimus. Robert L. Cooper analysoi eri tutkijoiden esittämiä kielisuunnittelun määritelmiä ja tarjoaa lopulta omansa:

Language planning refers to deliberate efforts to influence the behaviour of others with respect to acquisition, structure or functional allocation of their language codes.¹¹

Cooperin määritelmän mukaisesti kielisuunnittelu voidaan jakaa kolmeen eri osa-alueeseen:

1) Status planning viittaa kielen käyttöalaan kohdistuvaan toimintaan. Kyseessä ovat lähinnä kielipoliittiset ratkaisut: päätökset ja toimenpiteet, joilla ylläpidetään, laajennetaan tai rajoitetaan kielen tai kielten käyttöä esim. hallintojärjestelmän, koulutuksen tai joukkotiedotuksen välineenä.

2) Corpus planning viittaa kielen rakenteeseen kohdistuvaan vaikuttamiseen eli kielenohjailuun. Puhutun tai kirjoitetun koodin luomiseen ja kehittämiseen liittyvä toiminta perustuu usein kielipoliittisiin ratkaisuihin. Kielipolitiikan ja kielenohjailun suhde korostuu erityisesti uutta kirjakieltä luotaessa ja normitettaessa. Kieleltään jo vakiintuneen yhteisön kohdalla voidaan puhua kielenhuollosta, jonka tehtäviin kuuluu kielikulttuurin ja oikeakielisyyden vaaliminen sekä muuttuvan yhteiskunnan tarpeita vastaava terminologian kehittely.¹² Kielenohjailun toteuttajana voi olla jokin virallinen elin, yksittäinen kielitieteilijä tai ihmisryhmä.

3) Kolmanneksi kielisuunnittelun osa-alueeksi on toisinaan katsottu acquisition planning: kirjakielen tai vieraan kielen omaksumiseen liittyvä toiminta, jossa lähestytään soveltavan kielitieteen ongelmia.

Kielisuunnittelun määritelmissä ja tutkimuskohteissa esiintyy runsaasti vaihtelua. Language planning -termiä on toisinaan käytetty kuvaamaan yksinomaan kielen rakenteeseen kohdistuvaa ohjailua.¹³ Sen rinnalla on käytetty käsitteitä language engineering ja language policy. Jälkimmäisen alla on usein tarkasteltu myös kielenohjailuun liittyviä kysymyksiä.

Neuvostoliiton kielitilanne ja sen taustalla olevat poliittiset tekijät ovat lännessä olleet yhtenä tärkeimmistä kielisuunnittelun tutkimuskohteista. Johdatuksen aiheeseen tarjoaa Comrien "The languages of the Soviet Union" (1981). Lewis on tarkastellut vähemmistökielten ja venäjän asemaa teoksessaan "Multilingualism in the Soviet Union" (1972). Neuvostoliiton kielipolitiikan kehityslinjoja käsitteleviä yleiskatsauksia ja eri kielille omistettuja tapaustutkimuksia sisältyy Kreindlerin ja Kirkwoodin toimittamiiin teoksiin "Sociolinguistic perspectives on Soviet national languages" (1985) ja "Language planning in the Soviet Union" (1989).

Neuvostoliitossa ja Venäjällä on kielisuunnittelu (ven. jazykovoe planirovanie) -käsitteen asemasta useimmiten käytetty termiä kielipolitiikka (jazykovaja politika), johon myös kielenohjailuun ja kielen omaksumiseen liittyvien kysymysten on katsottu sisältyvän.¹⁴ Toisaalta esim. Dešeriev toteaa, ettei kaikkea kielen rakenteeseen kohdistuvaa vaikuttamista voida laskea kielipolitiikkaan kuuluvaksi. Kielipolitiikan alakäsitteenä on käytetty termiä kielirakennustyö (jazykovoe stroitel'stvo), joka viittaa erityisesti kielen rakenteeseen kohdistuvaan ohjailuun. Usein sitä käytetään myös historiallisena käsitteenä Neuvostoliiton 1920- ja 1930-lukujen kielisuunnittelusta puhuttaessa.

Neuvostoliitossa kielipolitiikan korostettiin olevan olennainen osa maan kansallisuuspolitiikkaa. Poliittisia ja ideologisia perusteluja käytettiin erityisesti vähemmistökielten käyttöalaa ja kielten välistä vuorovaikutusta koskevia ongelmia ratkaistaessa. Vähemmistökielten käyttöalan ja rakenteen kehitystä tutkittiin neuvostokielitieteessä laajasti 1960-luvun alusta lähtien. Keskeiseksi kysymykseksi muodostui venäjän asema yhteisenä kielenä ja sen vaikutus muiden kielten rakenteeseen, erityisesti sanastoon. Esimerkkeinä tällaisesta tutkimuksesta, jossa ideologiset lähtökohdat olivat usein kielitieteellisiä painavampia, voidaan mainita teokset "Voprosy razvitija literaturnyh jazykov narodov SSSR v sovetskuju epohu" (1964), neliosainen "Zakonomernosti razvitija literaturnyh jazykov narodov SSSR v sovetskuju epohu" (1969-1976), "Razvitie terminologii na jazykah sovetskih respublik SSSR" (1986), "Vzaimovlijanie i vzaimoobogaščenie jazykov narodov SSSR" (1987). Viime vuosien uutta tutkimusotetta ja ongelmanasettelua edustavat esim. artikkelikokoelmat "Jazyk v kontekste obščestvennogo razvitija" (1994), "Problemy jazykovoj ńizni Rossijskoj Federacii i zarubežnyh stran" (1994), "Sociolingvističeskie problemy v raznyh regionah mira" (1996) sekä pienten kansojen kielille omistettu hakuteos "Krasnaja kniga jazykov narodov Rossii" (1994).

Karjalan kielisuunnittelun historiaan kohdistuneesta tutkimuksesta on mainittava erityisesti A.P. Barantsevin yleiskatsaus karjalan kirjakielen vaiheisiin "Karel'skaja pis'mennost'" (1967), Leskisen ja Haltsosen tuoreeltaan laatimat katsaukset "Karjalan kirjakielen oikeinkirjoituskysymys Neuvosto-Venäjällä" (1938), "Karjalanmurteisen kirjallisuuden julkaisemisesta Neuvosto-Venäjällä" (1941) sekä kanadalaisen Paul M. Austinin artikkelit "Soviet Finnish: The end of a dream" (1987) ja "Soviet Karelian: The language that failed" (1992), joihin sisältyy myös joukko havaintoja suomen ja karjalan sanaston kehityksestä. Barantsev ja R. Niskanen ovat laatineet hyödyllisen bibliografian "Ukazatel' sovetskoj literatury po voprosam karel'skoj pis'mennosti za 1925-1939 gg." (1967).

Karjalan kieli- ja kansallisuuspolitiikan kehitystä ovat käsitelleet myös lukuisat historioitsijat, mm. A.A. Levkojev ("Nacional'no-jazykovaja politika finskogo rukovodstva Sovetskoj Karelii", 1992), A.I. Afanasjeva ("Sozdanie sovetskoj nacional'noj avtonomii i nekotorye voprosy jazykovogo stroitel'stva v Sovetskoj Karelii", 1987) ja Jorma Uimonen ("Neuvosto-Karjalan karjalankielisen kirjallisuuden kielitausta 1920-1936", 1989).

Itse olen tarkastellut Karjalan kielisuunnittelua artikkeleissa "Uuven vuuven lahja: Karjalan kirjakieli 1937-1940" (1995), "Language planning in the Karelian republic of Russia" (1996) ja "Strategii karel'skogo jazykovogo planirovanija v 1920-e i 1930-e gody" (1998).

Työn aineistosta ja dispositiosta

Luvussa 2 esittelen lyhyesti Neuvostoliiton kielipolitiikan kehityslinjoja aikaisemman läntisen ja neuvostoliittolaisen tutkimuksen pohjalta. Tavoitteenani on antaa joitakin vertailukohtia Karjalassa tapahtuneelle kehitykselle. Varsinaiselle tutkimusosalle luovat taustaa myös karjalaisten kielitilannetta ja karjalan kirjallisen viljelyn historiaa esittelevät luvut 3 ja 4.

Karjalan kielisuunnittelun vaiheista kertovat luvut 5-10 perustuvat pääosin Karjalan ja Tverin alueen lehdistöstä sekä Petroskoin arkistoista (Venäjän tiedeakatemian Karjalan tiedekeskuksen arkisto, Karjalan tasavallan keskusarkisto, Karjalan yhteiskunnallispoliittisten liikkeiden valtionarkisto¹⁵) keräämääni aineistoon. Täysin kattavaa ei lähdemateriaali ole - monet asiakirjat näyttävät kadonneen 1930-luvun lopun sekavan tilanteen ja toisen maailmansodan seurauksena. Jopa sanomalehtien saatavuus on osoittautunut yllättävän hankalaksi - karjalankielisiin lehtiin olen voinut tutustua Karjalan keskusarkistossa ja Venäjän kansalliskirjastossa. Varsinaiseen karjalan kirjakielen suunnitteluun johdattelevassa luvussa 5 olen turvautunut laajemmin myös sekundaarilähteisiin, erityisesti A.I. Afanasjevan Neuvosto-Karjalan kulttuurielämän kehitystä käsittelevään teokseen "Kul'turynye preobrazovanija v Sovetskoj Karelii 1928-1940" (1989).

Karjalan kielikeskustelua esittelen suhteellisen laajoin sitaatein, jotka mielestäni antavat hyvän kuvan kielisuunnittelun taustalla olleista poliittisista vaikuttimista ja yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Suomenkieliset lainaukset olen jättänyt alkuperäiseen kirjoitusasuunsa kaikkine kielivirheineen ja nykylukijalle ehkä outoine käsitteineen. Karjalankieliset sitaatit ja esimerkit olen pyrkinyt esittämään kulloinkin käytetyllä kirjaimistolla. Teknisesti tämä ei kuitenkaan ole aina ollut mahdollista.¹⁶ Karjalankieliset lainaukset olen myös suomentanut. Tekstissä esiintyvät venäläiset henkilö- ja paikannimet olen välittänyt ns. kansallista translitterointitapaa käyttäen. Venäjänkielisissä lähdeviitteissä olen käyttänyt kansainvälistä translitteraatiota. Kyrillisellä aakkostolla painetut karjalankieliset lähteet olen välittänyt latinalaisella kirjaimistolla karjalan nykyistä oikeinkirjoitusta mukaillen.

Luvussa 11 kokoan yhteen 1930-luvun kielisuunnittelun strategioita ja niiden kielellisiä ja poliittisia taustoja. Samalla tarkastelen myös silloisten ja nykyisten kirjakieliprojektien yhteisiä ongelmia.

1 Klement'ev 1991: 59, Virtaranta 1995: 339.

2 Lingvističeskij enciklopediceskij slovar' 1990: 613-614.

3 Ainoan karjalaisia suuremman omaa kirjakieltä vailla olleen kansallisuusryhmän muodostivat Neuvostoliiton mustalaiset (262 tuh. vuonna 1989). Narody Rossii 1994: 390.

4 Ks. esim. Lallukka 1990b, 1996; Klement'ev 1994.

5 Hajrov 1996: 420.

6 Oppikirjoja ovat laatineet Pekka Zaikov (viena) sekä Ljudmila Markianova, Zinaida Dubrovina ja Tatjana Boiko (livvi). Koululaisten käyttöön tarkoitetuista sanakirjoista on toistaiseksi ilmestynyt vain Markianovan ja Boikon karjalais-venäläinen sanakirja (1996). Kielioppeja ovat laatineet Zaikov ja Markianova.

7 Mihail Orlovin aapinen (1992) ja Zoja Turitševan laatima lukukirja (1997) ovat toistaiseksi ainoat tverinkarjalaiset oppikirjat.

8 Karjalan lehdistössä aihetta käsitellään säännöllisesti mm. Omassa muassa, suomenkielisessä Karjalan sanomat -lehdessä sekä venäjänkielisessä päivälehdessä Severnyj kurjer, joiden aineistoon monet tässä esittämäni tiedot perustuvat. Myös huhtikuussa 1998 pidetyssä karjalaisten edustajakokouksessa kieliasiat nousivat päällimmäisinä esille.

9 Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta muutettiin vuonna 1956 jälleen Karjalan autonomiseksi tasavallaksi.

10 Oispuu 1996: 230.

11 Cooper 1989: 45.

12 Sajavaara 1980: 55.

13 Esim. Tauli 1968.

14 Švejcer 1976: 145-156, Dešeriev 1977: 254-282.

15 Entinen NKP:n Karjalan aluekomitean arkisto.

16 Tekstinkäsittelyongelmat koskevat lähinnä tverinkarjalaa, jossa esiintynyt kirjain z- on korvattu ž:llä.