Markettaa raastoi se syvä julkinen hiljaisuus, jolla tahdottiin Sairaalan vanhat ja uudet puhkaisemattomat mätäpaiseet peittää. Juuri tälta ajalta onkin peräisin pohjoisen maamme arkikieleen sementoitunut sanonta: -Se on niin väärin.
Kun suurseudun kymmenen kirkkorouvaa kansan kannustamina ilmoitti yhteisenä boikottina Sontalehdelle, että yhden viikon seurakuntailmoitukset jätettäisiin julkaisematta, soitti raivoava Viemäri juuri sille ainoalle kirkkorouvalle, jonka nimi listasta puuttui. Ja taas Maikki Merenranta jatkoi kauppojen hieromista Viemärin kanssa.
Kun Viemäri lopettaisi vihjailut Merenrannan yksityiselämästä ja julkistaisi hänestä paljon kuvia raunioiden äärellä uudelleenrakennustalkoita valvomassa tai seurakuntasalilla adresseja ja remonttirahoja vastaanottamassa, Merenranta lupaisi, että seurakuntien viikkoilmoitukset juoksisivat normaaliin malliin. Tämä olikin tärkeätä, sillä Sontalehden vaappuva talous oli riipuvainen tästä suurimmasta yksittäisestä ilmoittajasta, seurakuntayhtymästä. Liiketalous, politiikka ja Rouvan pelko olivat näin harmonisessa liitossa.
Kuultuaan Merenrannan menettelystä mainonnan suhteen, vanha arkkulainen emäntä, kuulua körttiläissukua, kirjoitti piispalle kirjeen, jossa erosi kirkosta ja mainitsi syyksi kirkon likaisen vaan ei ilmaisen yhteistyön paholaisen kanssa.
Pyhän Irmelin uutisoinnissa Yrmään Sanomat oli alusta lähtien noudattanut seurakunnan toivomaa linjaa. Tuhoa päiviteltiin ilman analyysejä, Sontalehden toimintaan tai lehdistön moraaliseen vastuuseen ei viitattu vahingossakaan ja alettiin hervottomasti keskittyä kirkon uudisrakentamisen edistämiseen. Marketan kohtalosta ei sanottu sanaakaan.
Sontalehti alkoi Merenrannan kanssa tekemänsä yhteistyö-, ymmärrys- ja avunantosopimuksen mukaan toimia hetkellisesti samoin ylevin periaattein. Kaikkialla lehdessä poseerasi aina koilliseen kurkotteleva Maikki Merenranta, joka muistutti lukijoita ja mahdollisia lahjoittajia siitä, että mikään ei ollut liian kallista Pyhän Irmelin hyväksi. Tässä kirkkoneuvostot seisoivat omiin lesbofobioihinsa pohjautuen vakaasti Maikin takana. L-sana oli seurakunnassa kielletty piispojen synninpäästöistä huolimatta. Ikävä syyllisen etsintä ja tuhopolttokeskustelu oli kertakaikkiaan saatava päättymään ja julkinen mielikuva pysymään tiukasti vain jalossa ja eheyttävässä jälleenrakennusprojektissa.
-Me emme halua velloa menneisyyden masennuksen aalloissa vaan tahdomme yhdessä rakentaa uutta, antoivat Viemäri ja Merenranta yhteisen lausunnon Sontalehdelle kun he käymänsä palaverin päätteeksi kieltäytyivät lehdistön etiikkaa käsittelevästä keskustelutilaisuudesta Sairaalassa.
(Tämä aikanaan huomaamaton lausunto tulisi yhteiskuntatieteilijöiden parissa myöhemmin symboloimaan pikkukaupunkien vallankäytön pelisääntöjä sekä vanhaa sanontaa “Antaa pirulle pikkusormi”. Näistä myöhemmistä analyyseistä ei kuitenkaan selvinnyt, kumpaa kyseisistä yhteistyökumppaneista pidettiin piruna.)
Keskustelutilaisuudessa paikalla ollut Sontalehden rivitoimittaja yritti uudelleen lietsoa julkista tuohtumusta Marketan lesboudesta. Silloin eräs kuulija, paikallinen isäntä, heitti kysymyksen, ja toisen:
-Onko lesbous rikos, siis tuomittavaa?
-No ei, eihän se ole.
-Miksi Sontalehti on olemassa?
-Heh, en ymmärrä lainkaan tuota kysymystä.
-Niin minä arvelinkin. Sehän kertoo kaiken.
- - -
Marketta sai soiton historiallisesta virastosta. Tuttu tutkija pyysi esteettisiä valokuvia kirkon raunioista, ja ehdotti tehtävää Marketalle.
Kirkonmäellä riitti vilskettä vaikka surevien vaeltajien joukot olivat jo alkaneet vähetä. Raunioita puhdistettiin, mittailtiin, purettiin ja punnittiin. Palaneet hirret ja paanut kiilsivät loistavaa hiilenmustaa hehkuen. Sen rinnalla siniset poliisirouvat ja punaiset palotytöt loivat kiintoisan kontrastin. Marketan kamera kävi ja filmi valottui.
Remonttimestari Niitty hyöri paikalla avustamassa, kuka tahansa apua kaipasikin. Niitty oli saanut oman osansa oudosta julkisuudesta kun häntä oli haastateltu lukuisiin lehtiin, radio- ja tv-ohjelmiin ja erikoisreportaaseihin. Niityn tuskan murtamat kasvot edustivat nyt kollektiivisen surun ilmentymää. Mutta tänään kasvot olivat vapautuneet, Niitty teki taas töitä kirkon hyväksi.
Historiallisen neuvoston tutkimuspäällikkö vei Marketan valokuvaamaan palaneen kirkon sisäosia. Vaikka Marketta oli aina ihaillut ehjän kirkon koristeellista interiööriä, oli tämä palanut ja savustunut tila avoimen syystaivaan alla vielä vaikuttavampi.
Lattian leveät honkalaudat olivat niin vahvat, että kävelyn kestävä vaikkakin natiseva kate oli säilynyt paksujen tukiparrujen päällä. Niiden alle oli aikoinaan haudattu monet parempien perheiden ruumiit.
-Katsopas näitä nurkkia, tutkimuspäällikkö esitteli. -Ja katso sitten tuota kapeata ikkunaan rikottua aukkoa tuolla ylhäällä.
Marketta katsoi. Jokainen kivinen kulmaus oli sytytyksen jäljiltä alhaalta vitivalkoinen, mustat nokilieskat levisivät sitten nurkista ylös. Yhden kapean kaari-ikkunan lasien raudoitusta oli sisäpuolelta ulospäin rikottu auki. Kolmatta metriä korkealla oleva aukko oli lihavan kissan mentävä.
-Minulla on teoria, tutkimuspäällikkö jatkoi rauhallisesti. -Tuosta kapeasta, korkeasta ikkunasta ei suinkaan ole kiireellä raahattu bensakanistereita. Yksi ainoa ja sekopää ei ole voinut sitten juosta niiden kanssa kapeiden ja sokkeloisten penkkirivien lomitse loiskimaan joka nurkkaan nesteitä. Sama henkilö ei ole ehtinyt tämän jälkeen yksin juosta uudestaan sytyttämään ne samat nurkat, kiivetä kanistereittensa kanssa tuosta naurettavasta aukosta takaisin ylös, ulos ja turvaan.
-Ei, tutkimuspäällikkö sanoi vakavasti. Tämä ei ole yhden hätääntyneen pyromaanin puhdistusoperaatio vaan pikemminkin hyvin harkittu isku. Tekoa on suunniteltu. Ajankohdaksi valittiin arkkipiispan vierailu. Täällä paikanpäällä on käyty etukäteen katsomassa, miten homma pitää parhaiten hoitaa. Sytytysaamuna mukana on täytynyt olla autonkuljettaja tai apulainen.
Tutkimuspäällikön ääni kävi varmemmaksi, jos mahdollista, vielä rauhallisemmaksi:
-Missään lukossa ei ole mitään murtojälkiä, ja ikkunan raudoitus on lyöty rikki vain silmänlumeeksi. Tänne on tultu avaimilla... Jos minä olisin poliisi, katsoisin kyllä tarkkaan, kenelläkä kaikilla oli avaimet hallussa tai mahdollisuus päästä niihin käsiksi.
Markettaa puistatti ja hän halusi ulos raunioista. Tämä ei voi olla totta, hän ajatteli. Synkät jäännökset muistuttivat kuitenkin siitä, mikä totta oli. Kirkko todella oli poltettu. Marketta halusi torjua seuraavat ajatuksensa muttei mahtanut niiden vyörylle mitään:
-Nyt ymmärrän miksi poliisit ja kirkko eivät halua kutsua pääkaupungin keskusrikospoliisia hoitamaan pysähtyneitä tutkimuksia ja etsimään syyllistä helposti epäiltävien huru-akkojen sijaan! Luonnollisesti kadulla puhutaan asiaa: tätä tuhopolttoa ei koskaan tulla selvittämään. Tottakai Sairaala ja seurakunta vaikenee kun tekijä löytyisi liian läheltä...
Marketta käveli hiiltyneiltä parruilta vakaasti pois pihalle. Suuri nosturi kaartui kirkon muurin yli mutta remonttimestari ja muut naiset olivat tauolla. Ei liikennettä, ei melua, ei tuulta, ei värähdystäkään hileisellä järvenlahdella, ei mitään. Oli hiljaista.
-Tämä puhutteleva, vaarallinen hiljaisuus...
Takaisin