Sairaalan alueella oli jo parikymmentä vuotta vaikuttanut yhteiskunnallisen jumalanpelon ammatissaan kovin pidetty ja arvostettu Maikki Merenranta. Maikki oli palvellut ansiokkaasti seurakuntaansa aluksi avustajana ja lunastanut vähitellen yhteisönsä suosion.
Kun uuden kirkkorouvan valitsemisen aika tuli, osoittivat Sairaalan asukkaat historiallista, ainutkertaiseksi jäävää julkista aktiivisuutta. Vaalissa äänestäjät vetivät viivansa virallisten rouvakandidaattien yli ja kirjoittivat tilalle Maikin nimen. Tästä harvinaisesta kansanliikkeestä puhuttiin myöhemmin nimellä Sairaalan henki.
Maikki täytti tehtävänsä uutena kirkkorouvana hyvin. Hän oli nuori, energinen, lempästi hymyilevä kuuliainen palvelija, jonka iloista nöyryyttä ei ollut syytä epäillä. Erityisesti seudun iäkkäämmät miehet pitivät Maikin ymmärtäväisestä asenteesta, jossa lohduttavaan toivon sanaan yhdistyi henkilökohtaisen lupauksen mahdollisuuden häivä.
Maikki Merenranta hallitsi sielun markkinat. Kun vastavalittu Maikki matkalla vanhainkodista kirkkoon kulki Sairaalan torin poikki, antoi hän virkahameen helmojen liehua. Silloin moni mies, nuori tai vanha, vihelsi mielessään ja ajatteli: jollei tuo olisi jo varattu ja taivaan oma, tahtoisinpa päästä noita helmoja itse heiluttelemaan...
Maikin vuodet Sairaalan sielunhoitajana vierivät verkkaan ja muodostuivat tutuiksi rutiineiksi. Ihmisille onkin yleensä mieluisaa, ettei mikään muutu. Tämä oli totta tässä pohjoisessa maassa, missä muutoksen ajatuksen olemattomuudesta oli kehitetty yliopistollinen tieteenala, jonka saavutuksena oli voitu todistaa, että muutos on tarpeeton, siis olematon. Tämän nerokkaan liikkeenjohdollisen opin ohjaamina maassa jätettiinkin yleensä kaikki tekemättä, koska mikään ei kuitenkaan muuttuisi. Oppi sopi oivasti Hatakunnan kansanluonteeseen.
Sairaalassa ei kuitenkaan pahemmin puhuttu näistä pääkaupungin kumouksellisista liikkeenjohdollisista malleista. Monet toivoivatkin kovasti muutosta Maikin aviosäätyyn. Pappilaan piti saada sopivaksi isännäksi joku paikkakunnan rouvankuuliaisista, hedelmällisyyttä pursuavista pojista. Maikki kulki kuitenkin miehettä, eikä kukaan näyttänyt saavan selkoa hänen toiveistaan, viimeisenä Maikki itse.
Vihdoin joku heitti jossakin kahvikeskustelussa julki kuulemansa huhun. Maikin kotona viemäritöissä vierailemaan päässyt putkinainen oli järkytyksestä selvittyään näet todistanut, että koko asunto oli ollut vaaleansiniseksi sisustettu! Vaaleansininen, sehän on poikien väri, tyrmisteltiin Yrmäällä. Olikohan Maikki loppujen lopuksikaan samanlainen kuin me kaikki muut? Entä jos hän olisikin muunlainen, sellainen? Vaaleansininen kirkkorouva?
Mutta koska kaikki tuntuivat väärän sisustusvärin epäilyksestä huolimatta rakastavan Maikkia työssään, ei Maikki hukannut aikaansa miettiäkseen tätä omakohtaista toiseuden kysymystä. Hän eli Sairaalassa elämäänsä taivaanäidin kuuliaisena tulkkina kaikkien katseiden alla. Kaikki lomat Maikki majaili katseiltä syrjässä mökillä Kultaveden kivikkorantaisessa saaressa tai matkusti kauas kaukomaille, eikä kukaan häntä milloinkaan silloin nähnyt. Ei kunnes kohtalon vierivä mutapallo saattoi yhteen Viemärin ja Madame X:n.
Takaisin