Nuorena Viemäri oli ollut hieman yksinkertaiselta vaikuttava tyttö, joka, puutteesta huolimatta, oli kasvanut syntyperäisenä sairaalalaisena aika isoksi, vaikkei varsinaisesta aikuistumisesta kuitenkaan ehkä voitu puhua. Ei sillä Viemärillä oli persoonallisuutta kalvava henkilökohtainen ongelma.
Tämä toistaiseksi selvittämätön ongelma, joka vuosia ja monta tarinaa myöhemmin olisi ruumiinavauksessa paljastunut ulkoisten häpyhuulien täydelliseksi puuttumiseksi, heijastui ensiksi Viemärin harhailuna suhteesta ja avioliitosta toiseen, kehittyen lopulta kohtalokkaaksi kierteeksi, jonka pohjalla miehet aina vain jättivät hänet, minkä seurauksena Viemäri kaipasi kompensaatiota.
Toiseksi Viemärin elämän pullonkaulaksi muodostui viina, ja hänen mieltymyksistään alettiin supista konsanaan enemmän kuin kenenkään kuntalaisen sisustusväreistä. Viemärin kuluttama juoma alkoi aivojen lisäksi jättää arpia myös kasvoihin, eikä niitä voitu enää peitellä kunnon meikillä tai vierailevan coloropedin tekemän puolueettoman värianalyysin pukeutumisohjeinkaan.
Naapurit osasivat kertoa, että Viemäri oli huono äiti, joka väkivalloin saattoi ajaa miehensä ja lapsensa pois kotoa. Monta golfmailaa oli näissä tilanteissa katkennut, monta tikkiä ommeltu, lukuisat ruhjeet kääritty linimenttisiteisiin. Tämä äänekäs ongelma oli eettisenä kysymyksenä Viemärin lähinaapurien lisäksi myös terveysasemalääkärien tiedossa. He saattoivat omaisia ommella ja lohduttaa, mutta salassapitovelvollisuuden vaientamina joutuivat puremaan huuliaan ja olemaan hiljaa.
Todellisuus alkoi raskaasti seurata tässä taidetta, sillä elantonsa Viemäri ansaitsi kirjoittamalla kansalliseen Lumo-lehteen fiktiivisiä kertomuksia, joissa olemassa olevat henkilöt väärinkäyttivät alkoholia, hyppivät liitosta ja sängystä toiseen, korruptoivat alaikäisiä ja matkalla pahoinpitelivät turvattomia tuttuja ja tuntemattomia sairaalakuntoon.
Kun Viemäri lopulta sai Lumo-lehdestä potkut, pelastajaksi ilmestyi yllättäen maassa kuuluisuutta kerännyt uskonnollinen herättäjä ja monen miehen kaataja, Nelli Ali-Niitty. Kohtaamisen onni vapautti Viemärin syyllisyyden tunteesta ja loi lupaavan alun uudelle kaatajan uralle.
Nyt Viemäri omisti elämänsä tainnutustyölle ja pääsi pulleille palkkalistoille. Samalla hän oppi paljon uutta kaatajalahkojen uskonnollisesta kurista, hairahtumisen uhkasta, yhteisön sisäisestä tarkkailusta, tottelemattomuuden ja synnin palkasta ja erityisesti muiden salaisuuksien paljastumisen pelon tuomasta vallan tunteesta. Se tunne toi Viemärille aukosta aukkoon sellaiset väristykset, joiden kaltaisia kenenkään miehen kosketus ei koskaan ollut aikaansaanut.
Lumo ja turmio, kaato ja hurmio, synti ja Sairaala alkoivat kietoutua Viemärin syöpyneessä mielessä kohtalokkaaksi vyyhdeksi, josta hän pian alkaisi kehrätä ohdakkeista kuristuslankaa. Tapahtumien katalysaattorina Nelli Ali-Niitty oli erään näytöksensä päätteeksi kaatunut elottomana omaan arkkuunsa. -Tahdistimesta huolimatta sydämen rappio, arveltiin.
Viemäri oli siunausjuhlien arkunkantaja. Matkalla kellarista kalmistoon, Viemärillä välähti. Paljon varoja perineen toisen kantajan kanssa hän päätti perustaa Hatakuntaan ilmaisen, vakaumuksellisen viikkolehden ja päivittäisen tiedotusradion. Paljon mainoksia, herttaisia uutisia näytelmä- ja poikakerhojen kuulumisista ja pelottavia tarinoita synnin kamalasta palkasta raamatunlausein ryyditettynä. Tällä tavoin, Sairaalan uuden Sontalehden ja Ranta-Radion päätoimittajana, Viemäri saattoi edelleen kehittää ja laajentaa kykyjään lumo-voimaisena kaatajana.
Lentäväksi lauseeksi seudulla muodostuisikin pian: Sairaalassa kaikkialla, Viemäri vie jalat alta.
Eräänä harvinaisena, harmaana marraskuun aamuna, sellaisena, jollaiseen voisi kuvitella osuvansa Marsissa kosmisessa happosateessa, Viemärin elämä sai uuden suunnan.
Ranta-Radion toimitukseen pujahti puhtaanvalkoiseen, ylös napitettuun crimplene-jakkupukuun pukeutunut pullukka, keski-ikäinen nainen olkalaukku heiluen. Pellavanvaaleat hiukset oli kammattu taakse löyhälle nutturalle, jota yksi hiusneula tuskin piti kasassa; hiukset voisivat milloin tahansa valahtaa alas.
Nainen katsoi kynällä tiukasti piirrettyjen kulmiensa alta vasemmalla silmällä kieroon siten, että näki sillä Viemärin oikean posken nykivän arven samalla kun oikea silmä tarkensi Viemärin vasemman olkapään ohi perähuoneen seinällä kunniapaikalla roikkuvaan Nelli Ali-Niityn nuoruuden hääkuvaan. Nainen osasi kohdentaa kuin kotka.
-Minä tunsin tuon tytön jo silloin, nainen mörähti ja osoitti Nellin kuvan suuntaan. -Huora. Se oli huora jo silloin ja huora vielä kuollessaankin... Kaikki ne ovat huoria, nainen puristi käsilaukkunsa tiiviisti rintojensa alle ja lisäsi vaahtopallero tekohampaiden välistä pursuten: Ja suurin huora heistä kaikista on tämä meidän Merenranta.
-Minähän kuulun kyllä siihen luottamuslautakuntaan, nainen rauhoittui hetkeksi linjaten puheensa sävyn jakkupukunsa tyyliin mutta yllytti pian itsensä sellaiseen vauhtiin, että saumat olivat revetä: mutta eihän siellä voi näistä asioista suutansa avata. Mutta jotakin minun pitää tehdä, muuten en kestä enää taivaanäidin silmien alla. Minullahan on vastuu kun kerran tiedän. Minä tiedän, niin, minä tiedän, että me äänestimme tänne väärän kirkkorouvan, ja se lutka ansaitsee kuulla kunniansa pasuunansoittojen kanssa...
Rouva veti kapeat huulensa hymyyn, ojensi Viemärille pullean kätensä, jota kiristi nuhjaantunut satiinihansikas. -Minä olen Madame X ja olen varma, että meillä tulee olemaan paljon keskusteltavaa, hyvä toimittaja...
Huoria ja lantaa, jos ei näillä kaadeta niin millä sitten, Madame X lisäsi huojentuneena ja etsi istuinta.
Viemäri nielaisi ja vetäisi seinän reunalta Aino Laineen suunnitteleman epämukavan vanerituolin, joka notkahti istumaan asettautuvan vieraan leveän ahterin alla. Madame X avasi käsilaukkunsa ja veti esiin kuvan. -Kukaan muu ei ole tätä vielä nähnyt, hän kuiskasi, ja ojensi Viemärille 10 x 13 senttimetrin kokoisen kiiltävän paperivedoksen.
Viemäri otti kuvan käteensä. Hän punnitsi valokuvaa hitaasti ja vielä uudestaan lukulaseilla. Kuin taikaiskusta valo levisi Viemärin silmiin ja kasvojen arvet silisivät hetkeksi uurtuen punastuessaan sitten entistä syvemmiksi.
-Meidän tyttö, Anniina, sen otti, Madame X ylpeili. -Yli kahden kuukauden ajan se meni joka aamu rantaan passiin kameransa kanssa. Se on niin tottelevainen ja kärsivällinen, enhän minä itse olisi...
Valokuva oli epätarkka mutta siitä saattoi päätellä, että Kultaveden saaren rantaan ajautuvassa veneessä kirkkorouva Merenranta oli hellästi kietonut kätensä jonkun ympärille, jolla on hiukset letillä ja vaaleansininen jumpperi. Oli se joku sitten mies, nainen, tyttö tai jättiläisahven, letit, vaaleansininen ja intiimi hetki muodostivat yhdessä lupaavan, konseptuaalisesti roihuavan rajähdysvaaran.
Madame X puhisi tyytyväisyyttään, ja kosteus alkoi hiostavan crimplenen alla laskea kohti vaaleanpunaisten pikkuhousujen nyppääntynyttä kaksoispohjaa. -Siinä se on, hän tiivisti näpyttäen satiiniin puetulla etusormellaan sylissään lepäävää olkalaukkua. -Siinä se on, ei epäilystäkään, tämä arvon kirkkorouvamme, se sikalutkalesbo!
-Rakkain Madame X, Viemäri lausui tuoden kunnioittavaan asenteeseensa jo hieman tuttavallisuutta, tämä kuvahan on aivan täydellinen kaato...
Takaisin