Elokuvahulluuteni on aika yksinkertaista lajia. Katson elokuvia ihan vain ajanvietteeksi ja saadakseni muuta ajateltavaa kuin oma elämäni; hallittua eskapismia siis :-)
Parhaista elokuvista pääsee kunnolla pilveen – ts. sellaiseen mielentilaan, ettei kykene (eikä edes halua) juuri ajattelemaan muuta kuin juuri näkemäänsä elokuvaa, ja silmänsä sulkiessaan näkee vielä elokuvan kohtauksia yrittämättä nähdä tai muistella niitä. Jos elokuva vielä antaa jotain ajattelemisen aihetta (että aivot tuntuvat käyvät ylikierroksilla jonkin aikaa), "pilvi" on täydellinen. Pelkkä näyttävä toimintaelokuva ei siis riitä...
Analyyseja ja muita elokuvia ruotivia artikkeleita ja kirjoja on kiva lukea, mutta itse en vaivaudu moisia tekemään. Otan tarinat yleensä sellaisina kuin ne esitetään, paitsi jos kyseessä on jokin todella outo, heti erityistä tulkintaa vaativa taide-elokuva.
Tästä pinnallisuudesta huolimatta, tai ehkä juuri sen ansiosta, voin ikävystyttää kavereitani lähes loputtomiin elokuva-aiheisella nippelitiedolla. Ei analyysejä, vaan nimiä, vuosia, yksityiskohtia – listoja, listoja, listoja...
Peter von Baghin "Elämää suuremmat elokuvat" ja muut hänen teoksensa ovat Raamattuni, ja brittilehti Empire Katekismukseni.
Käytän Internetin elokuvatietokantaa (IMDb) melkein päivittäin. Joskus haen tietoja myös Filmsitesta tai Cinemania-rompulta. The Guinness book of Movie Facts and Feats kuluu käsissä...
Hyvä musiikki on puolet leffaa – kliseisenkin kohtauksen voi pelastaa mieleenpainuva teema, ja jos taas sekä kohtaus että kappale ovat huippuja, on "pilveen" pääsy melko varmaa. Esim. "Non nobis" elokuvassa Henrik V (1989), West Side Storyn avausnumero, Huuliharppukostajan pääteema...
Elokuvamusiikin arvosteluja ja muuta asiaa on Filmtracks:illa.
Elokuvamusiikkiin en lue hittitehtailijoiden väsäämiä "teemakappaleita". Suosikkisäveltäjiäni ovat John Barry, Hans Zimmer, John Williams ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä, Ennio Morricone.
Lisää asiaa seuraavalla sivulla.