Vanhat elokuvat ja klassikot – siis elokuvat ajalta ennen "vapautunutta" 60-luvun loppua – ah... Elämyksiä ajalta jolloin tähdet olivat Tähtiä, eivät tavallisia ihmisiä, studiot olivat vallassa ja tuottajat suurimpia tyranneja.
En suinkaan aina ole ollut tällainen klassikoiden ystävä... Alkuun olin sitä mieltä, että vanhat elokuvat olivat tylsiä (höh, mustavalkoisiakin vielä iso osa – ei sellaisia jaksa katsoa!), vaikka lapsena olin kyllä nähnyt Chaplinin elokuvia ja pari vanhaa musikaalia... ja vieläpä pitänyt niistä. Maija Poppasen (jonka näin 6-vuotiaana) The Sound of Musicin jälkeen (sen nähdessäni olin 8-vuotias) Julie Andrews oli mielestäni jumalatar.
Mutta yleisesti ottaen olin pitkään sitä mieltä, että vanhat elokuvat olivat ajanhukkaa ja pelkkää roskaa. Piirrettyjä ei tietenkään laskettu; vanhat WB:n ja Disneyn pätkikset TV:ssä olivat lauantai- ja sunnuntai-iltapäivien mieluisinta ajanvietettä.
Kun olin noin 12-vuotias, äitini vei minut elokuviin katsomaan Hitchcockin Takaikkunaa, ilmeisesti tarkoituksenaan "käännyttää" minut. Eihän se mustavalkoinen ollut, mutta selvästi vanha elokuva. Ja se oli loistava! Siitä lähtien halusin nähdä lisää Hitchcockin elokuvia, ja melkein mitä tahansa, missä oli James Stewart tai Grace Kelly.
Vuoden 1985 alkupuolella, 13-vuotiaana, näin TV:stä Casablancan... ja olin myyty. Jännittävä juoni, ei mitään tyypillistä onnellista loppua, ja ne näyttelijät..! Jopa koomisten sivuosien esittäjät olivat huippuhyviä.
...Siitä se elokuvahulluus sitten pikku hiljaa lähti liikkeelle.
Tästä listasivulle; vuorossa vanhat leffat!
|
Olin 8-vuotiaana äidin ja naapurin tytön kanssa katsomassa Sound of Musicia. Elokuvan loppupuolella oli niin jännät paikat, että Kati puristi kättäni todella lujasti... seuraavana päivänä kämmenselkä oli mustelmilla. |
Näin West Side Storyn TV:stä noin 14-vuotiaana... ja olin aivan pilvessä. Romeo & Julia -asetelmasta viis (tai no, se oli sivuseikka), jengit ja musiikki olivat pääasia minulle. Ja tappelut kuin parasta balettia! |
|
Olin yläasteella, kun koulussa jaettiin ilmaisia elokuvalippuja muutamien vanhojen elokuvien näytöksiin (taisi olla Bio Rexiin, Lasipalatsiin). Menin, kun sain lipun Hitchcockin Psykoon. Sen teho oli valkokankaalla kymmenkertainen verrattuna TV-versioon. Yhdessä kohtauksessa joku tyttö salin etuosassa kiljahti, kun elokuvan ääniraidalla viulut aloittivat "SEN" teeman mamma-Batesin hyökätessä portaikossa – ja koko katsomo (minä muiden mukana) hypähti. Parin sekunnin kuluttua eri puolilta kuului helpotuksen huokaisuja, kun pahin jännitys laukesi. |
Rio Bravo taas on niitä elokuvia, joihin ei kerta kaikkiaan kyllästy. Minulla on se videolla, mutta siitä huolimatta, jos vain olen kotona, kun se tulee TV:stä, se on pakko nähdä. Kutsut? Pöh! Ellei elokuvan aikana istuta ruokapöydässä, niin mikään mahti maailmassa ei saa minua liikahtamaan TV:n äärestä. Täytyyhän sitä päästä hurraamaan John T. Chancen (John Wayne) porukalle, katsomaan miten Dude (Dean Martin) ei läikyttänyt tippaakaan, ja nauramaan Stumpyn (Walter Brennan) kiljahdukselle "How'd you like them apples!" |