|
|
|
|
|
|
Jääpursi oli ennen lentokoneen keksimistä ihmisen nopein tapa liikkua. Maailmanennätys jääpurrella purjehdittaessa on yli 200 km/h ja nykyaikaisissa kilpailuissa voidaan mitata yli 100 km/h keskinopeuksia. Suuren huippunopeuden lisäksi jääpurrella on erittän suuri kiihtyvyys, huippunopeus saavutetaan muutamassa sekunnissa. Jäältä pois lähtiessä päivän purjehduksen jälkeen perheauton 2 litrainen moottori voikin yllättäen alkaa tuntua varsin vanhalta ja väsähtäneeltä.
Jääpurren suuren nopeuden salaisuus on terissä. Useimmissa jääpursissa on kolme terää, useiten kaksi takana ja yksi edessä. Terät teroitetaan veitsenteräviksi. Niihin teroitetaan vain yksi terä, toisin kuin esimerkiksi luistimiin, joiden teriin teroitetaan kaksi terää. Liukuessaan jään pinnalla terä sulattaa alleen ohuen vesipatjan, joka toimii voiteluaineena terän ja jään välissä. Terän pinta-ala jäätä vasten on lähes olematon ja sekin vähä pinta liukuu lähes kitkattoman vesipatjan päällä. Suksipursiakin on viritelty, yllä kuva kirjoittajan suksipurresta. Sukset aiheuttavat kuitenkin kovan kitkan, jonka ansiosta suksipurrella purjehtiminen vaatii kovan myötätuulen. Niinpä oikeassa jääpurressa on veitsenteräviksi teroitetut terät ja se vaatii suoran kosketuksen jään pintaan.
Kohtuullisen pienelläkin purjepinta-alalla saa jääpurrella aikaa uskomattoman kiihtyvyyden olemattoman kitkan ansiosta. Hyvä jääpursi voi teoriassa saavuttaa seitsenkertaisen tuulen nopeuden. Näinollen jo 5 m/s tuuli riittää kiihdyttämään jääpurren noin 100 km/h (= 36 m/s) nopeuteen. Käytännössä näin hyvään "hyötysuhteeseen" ei kaikilla pursilla pääse. Noin 3-4 kertainen tuulen-nopeus lienee kuitenkin helposti saavutettavissa. Paljon tuulta nopeammin on mahdollista purjehtia lähes sivutuulessa, jolloin tuulen purjeeseen ja purteen aiheuttama voima on koko ajan vakio purren nopeudesta riippumatta. Tällöin purren huippunopeutta rajoittaa ainoastaan purren ja purjehtijan menosuuntaa vastaan aiheuttama ilmanvastus ja terien olematon kitka. Ilmanvastusta vähentääkseen purjehtija maakaakin purressa selällään, jalat menosuuntaan mahdollisimman matalana. Asento on rento, mutta navakalla tuulella purjehdittaessa ensikertalaiselle tulee yleensä äitiä ikävä. Eräs hollantilainen kuvasikin jääpurjehdusta moottoriurheilun ja purjehduksen yhdistelmäksi. Vauhti on moottoriurheilusta tuttu ja käyttövoima purjehduksesta.
Pehmeän veden purjehduksesta jääpurjehdus eroaa lähinnä kitkattomuutensa takia. Jääpursi ei pysähdy heti kun tuuli loppuu, vaan liukuu helposti satoja metrejä täysin tuulettomassa tilassa. Tämän takia kokenut jääpurjehtija voi purjehtia näennäisen tyynessä kelissä, hakien pienimmätkin tuulen väreet ja liukumalla väreestä toiseen jatkaen matkaa. Tunne on aavemainen kun seuraa lähes tyynellä purjehtivia jääpursia: tuulesta ei ole tietoakaa, on aivan hiljaista ja silti järven jäällä jääpurret liikkuvat. Täysin tyvenessä ei jääpursikaan liiku, mutta paljon ei tuulta tarvita jos purjehtija on kokenut ja osaa hommansa.
1920 ja 1930 luvuilla jääpurjehdus rajoittui vapaa-ajan harrastukseksi. Amerikan yhdysvalloissa yläluokka purjehti omistamillaan suurilla jääpursilla viihdyttäen rannalla seisovia varattomampia katsojia. Jääpurjehduksen seuraamisesta muodostuikin kansanhuvi, vedonlyönteineen ja muine lieveilmiöineen. Silloin purjehdittiin suurilla pursilla, joissa oli useampihenkinen miehistö ja suuret takilat, ja sen seurauksena suuret nopeudet.1930 luvulla suunniteltiin suurelle yleisölle sopiva jokamiehen pursikin, ja jääpurjehdus eli kulta-aikaansa. 1930 luvun lopulla tapahtuneet tuhoisat onnettomuudet ja runsaslumiset talvet lopettivat lopulta jääpurjehduksen kulta-ajan. Lisäksi uusi teknologia houkutteli ihmiset pois luonnon äärestä ja jääpurjehdus näivettyi marginaaliin.