Oli-eli ennen muailmalla kuorzuja löttö-mahavačča. Istui hän suossa, püvdeli siäskilöidä da tihilöidä, keviällä omien podruvgoiin ke äijäldi kuorzui. I kaiken ijän hän eläis hüvilläh - tiettäväne, siinä slučaissa, jesli ku händä ei söis aista. No lieni üksi proisšestvija.

Ühten kerran hän istui vejessä olijalla havon oksazella i naslaždaiččieči lämbimällä hienozella vihmazella.

"Ah, mittüne on tänä päivänä hüvä, märgä siä! - duvmaičči hän. - Min hüvüne on eliä muailmalla!"

Vihmane čipetti hänen kirjavua lakirovannoida selgiä müöten; sen pizaret virrattih hänen vačan alla i luappazien tagah, i tämä oli ülen äijällä mieleh, niin mieleh, što hän vain-vain ei kuorzahtanut, no, ozaksi, muistutti, što oli jo sügüzü i što sügüzüllä lötöt ei kuorzuta - sih näh on keviä - i što, kuorzahtahuo, hän voibi kavottua oman löttölöin dostoinstvan-hüvüön. Sentäh hän oli iänettä i jatkoi niežiečie.

Kerran vozduhassa rubei kuvlumah vienone, viheldäjä, katkielija iäni. On moine rodu sorzie: konza hüö lennetäh, silloin hiän siivet, leikaten vozduhua, rovno kuin pajatetah, libo, parembi sanuo, vihelletäh; fju-fju-fju-fju - kuvluv vozduhassa, konza korgiella tiän piällä lendäv parvi moizie sorzie, a heidä iččie daže ni nävü ei - niin hüö korgiella lennetäh. Tällä kerdua sorzat, luadien suvren puolen kruvgua, heittiäčettih i istuočettih sih samazeh suoh, missä eli löttö.

- Kr'a, kr'a! - sanoi üksi heistä. - Lendiä pidäv vielä edäh; pidäv süöldiä.

I löttö kerdah peittüi. Hot' hän i tiezi, što sorzat ei ruveta süömäh händä, suvrda i jämiedä kuorzujua, no üksi-kaikki, kaiken varalla, čukelduači havon alla. Odnuako, duvmaiduoh, hän julgeni oijendua vejestä oman kiirasilmä piän: hänellä oli ülen interesno tiijustua, kunne lennetäh sorzat.

- Kr'a, kr'a! - sanoi toine sorza. - Jo vilu lienöv! Teriämbi lämbimäh randah! Teriämbi lämbimäh randah!

I kaikki sorzat ruvettih vastah kriäčkümäh.

- Hüvälistö sorzat, - rohkeni sanuo löttö, - mi moine on lämmin randa, kumbazeh tüö lennättä? Eldiä pangua vihah, što mie teidä bespokojin.

I sorzat seizavvuttih hänestä ümbäri. Enzin heillä tuli mieleh händä süvvä, no jogahine heistä duvmaičči, što löttö on liijan suvri i ei mäne keroh. Silloin hüö kaikki ruvettih ravizemah, häimüttäjen siivillä:

- Hüvä on lämbimässä muassa! Nüt sielä on lämmin! Sielä ollah sen moizet hüvät, lämbimät suot! Mittüöt sielä ollah čüötöt! Hüvä on lämbimässä muassa!

Hüö niin ravistih, što čut' löttüö ei suatettu kuvreheksi. Vägeh hän sai hiät vaikastumah i käski ühtellä heistä, kumbane hänestä ozuttuači kaikista järiemmäksi i mielevemmäksi, sellittiä hänellä, mi moine on lämmin randa. I konza se saneli hänellä lämmäh mua näh, niin löttö äijäldi ihastui, no jälgimäin üksikaikki küzüi, sentäh kuin oli varovane:

- A äijägo on sielä tihie i siästä?

- O! Kogonazet pilvet! - vastai sorza.

- Kva! - kuorzahti löttö i tässä že kiännüldi, štobi kačahtua, eigo ole tiälä podruvgoida, kumbazet voidas händä kuvlla i osudie sügüzüllä kuorzunnasta. Hän jo ni kuin ei voinut pijättüö, štobi hot' ei kerdasta kuorzahtua.

- Otakkua mivda tiän ke!

- Tämä mivlla on udivitel'no! - kriäčkähti sorza. - Kuin müö sivda otamma? Sivlla ei ole siibilöidä.

- Konza tüö lennättä? - küzüi löttö.

- Terväh, terväh! - rängähtettih kaikki sorzat. - Kr'a, kr'a! Kr'a, kr'a! Tiälä on vilu! Lämbimäh muah! Lämbimäh muah!

- Annakkua mivlla duvmaičeldua vain viizi minuttua, - sanoi löttö, - mie seičas tulen, mie naverno midä-tahto hüviä priduvmaičen.

I hän pläčkähti oksazelda, kumbazella jo oli uvvestah novssut, vedeh, nirni mudah i umbipäin peittüi sinne, štobi postoronn'oit predmetat ei mešaidais hänellä duvmaija. Proidi viizi minuttua, sorzat sovsem jo kerävvüttih lendoh, kuin kerralla vejestä, oksazen luo, kumbazella istui löttö, ozuttuači hänen turba, i tämän turvan viraženija oli suamoi sijajuščoi, mittüzeh vain voi olla sposobnoi löttö.

- Mie viidumaičin! Mie lövvin! - sanoi hän. - Anna kahtein teistä otetah omih n'okkih viččazen, a mie püzüttävvün siidä keskeldä. Tüö rubietta lendämäh, a mie ajamah. Vain pidäv, štobi tüö että kriäčkäs, a mie en kuorzus, i kaikki lienöv hüvin.

Olla iänettä i kandua, hot' i kebiedä löttüö kolme tuhatta virstua, ei ole suvri udovol'stvija, no hänen mieli niin äijäldi mielütti sorzie, što hüö kaikki üksimielizesti soglasiečettih kandua händä. Sovittih vaihtuočie joga kahten čuasun aigana, i niin ku sorzie oli, kuin sanuočov arbauksessa, sen verran, da vielä sen verran, da puolen verran, da četvertin verran, a löttö oli üksi, to kandua händä tuli ei ülen rigeneh. Lövvettih hüvän, lujan viččazen, kaksi sorzua otettih se n'okkih, löttö tartui suvlla keskipaikasta, i kaikki parvi novzi vozduhah. Tämän moizesta varattavasta korgevuosta, kumbazeh händä nostettih, lötöllä tembai hengeh; a sih vielä, sorzat lennettih ei rovno i rivhtottih viččasta; löttörukka bringi vozduhassa, kuin bumuagasta luajittu kuvkla, i kaikesta väjestä liččai omie igenie, štobi ei kirvota i ei plöčkähtiä mualla. Odnuako, hän terväh harjavui omah položenijah i daže rubei kaččeliečemah. Hänen alla boiko eistüttih pellot, niitüt, jovet i mäjet, kumbazie hänellä, vpročem, oli ülen jügie kaččuo, sen täh čto, riippujen viččazella, hän kaččoi jällellä i vähäzeldi üläh, no kuda-midä üksikaikki nägi, i ihastelieči, i gordieči.

"Kačo kuin hüvin mie viidumaičin", duvmaičči hän ičekseh.

A sorzat lennettih kandajalla puaralla jällesti, ravistih i kiitettih händä.

- Udivitel'no mielevä piä on miän löttö, - paistih hüö: - daže sorzien keskessä vähä tämän moizie lövdüv.

Hän vägeh pidi iččiedä, štobi ei sanuo heillä passibuo, no, muistuttahuo, što, suvn avattuhuo, hän langiev strašnoista korgevuosta, hän vielä lujemmin liččai igenet i rešši tirpua. Näin hän bringi kogonazen päivän; hänen kandajat sorzat lendäjessä vaihtuačettih, lovhko ottajen ünnäh viččazesta; tämä oli ülen strašno: ei ühten kerran löttö vähästä ei kuorzahtanut varavosta, no pidi olla varuamatta i hän ei varannut.

Illalla kaikki kampanija pijättüi mittüössä lienöv suossa; sorzat zor'alla tuas lähtiettih lötön ke matkah, no tällä kerdua matkaniekka, štobi parembi nähtä, midä luadiečov matkalla, tartui sellin i piällä edeh, a mahalla tuaksi. Sorzat lennettih tovgo- i ruispeldoloin piällä, kellastunuzien meččien i külien piällä, tävtettülöillä leibäkegoloilla; sieldä kuvlui rahvahan pagina i brivzoin stuijutanda, kumbazilla puidih ruista. Rahvas kačottih sorzin parveh i, zamietittuhuo hänessä midä lienöv strannoida, ozuteldih käzillä. I lötöllä rubei himottamah ülen äijäldi lendiä alemba muah päin, ozuttua iččiedä i kuvnella, midä häneh näh paistah. Toizella lebävöllä hän sanoi:

- Eigo voi lendiä alembači? Mivlla korgehuosta juovuttav i mie varuan langiendua, jesli kun mivlla kerrassa lienöv lävlen.

I dobroit sorzat toivotettih hänellä lendiä alemmaldi. Toizena päivänä hüö lennettih sen alahuočči, što kuvldih iänilöidä:

- Kaččokkua, kaččokkua! - iättih ühtessä külässä lapset: - sorzat löttüö kannetah!

Löttö kuvli tämän, i hänellä tükähti südän.

- Kaččokkua, kaččokkua! - iättih toizessa külässä vanhemmat: - vot on čuvdo!

"Tiettänehgo hüö, što tämän mie viidumaičin, a ei sorzat?" duvmaičeldi kuorzuja löttö.

- Kaččokkua, kaččokkua! - iättih kolmannessa külässä. - Ka mittüne čuvdo! I ken tämän viidumaičči tämän moizen hiitroin štuvkan?

Tässä löttö jo ei voinut tirpua i, unohtajen kaiken vardeiliečemizen, rängähti kaikestä väjestä:

- Tämä mie! Mie!

I tämän ravun ke hän lendi nellinkondomazin mualla. Sorzat äijäldi ravahtettih; üksi heistä tahtoi hvattie matkaniekkarukan lendäjessä, no promahnieči. Bringuttuan kaikilla nellällä luappazilla, löttö ravieh lendi mualla; no sentäh kun sorzat lennettih ülen ravieh, to i hän langei ei kohti sih paikkah, kumbazen piällä ravahti i missä oli kova doroga, a äijiä edähembänä, mi häneh varoin oli suvrena ozana, sentäh što hän langei külän rannalla olevah redukkahah lambeh. Hän terväzeh nirni vejestä i niin ruttozeh ravahti kaikkeh iäneh:

- Tämän mie! Tämän mie viidumaičin!

No hänestä ümbäri ei ollut ni kedä. Pöllästünüöt vuottamattomalla pläiskinnällä, tägäläzet lötöt peitüttih vedeh. Konza hüö ruvettih ozutteličemah vejestä, to diivuijen kačottih uvdeh löttöh.

I hän saneli heillä kummallizen istorijan sih näh, kuin hän duvmaičči kaiken ijän i, jälgimäin, izobretti uvven neobiknovennoin sposoban ajua matkah sorzilla; kuin hänellä oldih omat sobstvennoit sorzat, kumbazet kannettih händä, kunne hänellä pidi; kuin hän oli kavnehessa lämbimässä rannassa, missä oli niin hüvä, missä ollah ülen hüvät, lämbimät suot i on äijä tihie i kaiken moizie toizie süödävie pöpökkäzie.

- Mie zaidin tiän luo kačahtamah, kuin tüö elättä, - sanoi hän, - i jiän tiän luo keviäh suate, kuni ei kiänütä mivn sorzat, kumbazet mie laskin.

No sorzat jo ni konza ei kiänüttü. Hüö duvmaidih, što kuorzuja tappuači muada vaste, i ülen žualivoidih händä.