Kes omas kieli sinulles sai? Eigo omassas toatas da moamas! Oldanehgo muuda sinul jätettü, en tiijä, ga sen tiijän: heis sinä omas kielen perit. Muiten eihäi olluh heijän laittu se kieli, vai hüö omal vuorol soadih se sinun toatan toatas da moaman moamas. Dai muga jällelpäi ammuizih aigoih sai.

Vanha, ülen vanha se on jälgiperä - muisto aijas vuozituhanzien taguizes!

Kui olis sinul sormus taigo šoapku jeännüs omas toatan toatas, ga et händä pihal lükkeäs etgo karzinah! A tämä - muisto kümmenis da kümmenien kümmenis polvilois!

Da mi sen on muisto pagizija! Äijä on sanelemista hänel omas rahvahan endizis aijois, endizis eloksis! Milleh sih aigah moada roattih, kizoi da svoadboi piettih, kulleh soadih da kuoldih, elettih da oldih, i vie kulleh Jumaloa palvottih - kaikkie soabi sinul täs muistos lugie. Omassas kieles, kaikis hänen sanois, sinun tuttavis, on kai noat ažiet tähtel, ruokos, kui toivot parahas kirjas, kniigas, mi on täüzi kartinkoa endizien polviloin eläjis da roadeis. Ei ni ühtel muul kielel soa sinul moista sanella. Taki on kallis moine muisto ülen.

Vai mielessäni kuulen, eräs täh sanuo paugoav: "Parembi olis minul turbei dengakičikkö, mikui kieli moine, kudai ei päe linnah kävves, eigo kirikkölöis sluužita. Soasgo moizen "muiston" ehki müvvä, ga müözin rappoazin. Dengoa kui olis enämbi da leibeä külläl! Olgah muu kuitahto. "Kala süveä, inehmine hüveä", sanotah. Sidä müö, mis ollov hüvüttü ičelleni, ga sih minä olen rakas. A kielen täh, midäbö hüvüizie hänes!"

Mugahai sanotah: "Kala süveä, inehmine hüveä". A kel omas kois, omas heimokunnas, omis rodnis ei midä hüveä olle, ga et midä hänel voi. Ga ühtelleh sanotah: "Kodikopeikka on parembi Piiterin rubl'oa". Sidämüö i oma kodikieli on se kopeikka, kudai on kallehembi vierahie rublie. Vie sanotah: "Kannon juures kaivettu on kaikis lujin denga". Siit i näet, ku omas heimokannon juures kazvanuh omas kieli on lujin denga da kazna sinun käes.

Vai müös häi oman kielen! Sanelenbo vähäizen toada kielen torguiččijoa. Suuri ei ole herra, ga ühtelleh herroikse elää. A ennen oli vie pienembi eläjä, kuni ei linnah peässüh prikašiekakse kupsal. Viel on hänel emä hengis da nuorembat sizäret, da vellet. Korbiloin tagan eletäh lambirannal. Hubaine on heil kodihökki, hoikat on elokset. Čidžoit da veikoit randakivilöi müö nel'l'uollah, ahvenčibruizie ongitellah, kivüöh kizatah, pajuo dernitäh. Ei ole moamoi hänel vanha viel, ga luhovunnuh on, kui ižändän kuolduo on taloin ažiet kai hänen üksinäizen varas. Harvah, ülen harvah linnalaine poiga heis kävüü, čoajufuntan tuobi da virmukkaviihten, muuda abuo ei sanottavikse. Küzüin hänel erähän kerran:

- Mintäh et moamoidas linnah käütä?

- Ga, karuine on akkaraiška, olgah tadehilleh, midäbo hänes linnah!.. Huigieččaine olis jo hänen ker omissani herraistuttavis; viel kui ei malta herroin kieleh, vai sih ühteh kodikieleh.

- A kui et silleh, ga auttazit ehki muus ažies, palkkoazit hänel piijan taigo kazakan, hädristümäh päi on jo akkaine. Kodisuon kuivattazit, peldupüötikköizen kiehkendäzit, soboa soazit sizäril da vellilöil; onhäi sinul bankas erähtie tuhanzie...

- Vai minun dengoi moizih pirahuttazit! Suoloin kuivatukseh, sobien soandah näil räbätad'd'oloil, sidägo ei lienne. Anna vai istutah ruokos dengaizet; ehki vuottajaizie puuttuu.

Silloi minä jälgimäi suutuin. "Vai on sinul künzi kiberä iččehespäi! Omas moaman paheksit, omas heimon pengot, omas kielen da rahvahan hülgüh heität, dengan valdah mennes!.. Jo et tiijä huigies vägie, etgo häbiedä tunne... Turkkinahkoa sinul on rožal; omas hengen kehnol müözit, vai olis hänes maksaja."

Midä sinä tämän starinan lugija täh arvannet? Ollohgo häi sinun mieles hüvägi poiga, hüvägi moaman maijon maksaja? Minä sanon: ližätöi on dreäni, ni groššoa ei maksa. A tävvelleh on heidä äijä... moizie poigie... prikašiekkoi, obješšiekkoi, smotr'akkoi, lesnikkoi, torgoovoloi, kaikenjüttüizie, herroi da puoliherroi. Äijä on heidä: omien vanhembien, heimolaizien, oman kielen da oman rahvahan hülgijöi!..

Abo olis vähembi heidä! Äijäl olis siid rahvahan dielot parembat!